Joulu on taas..

Joulu on tullut taas. Missä on sitten tuo viime joulun ja tämän tulevan joulun välinen vuosi? Mihin se kului, mitä minulle tapahtui vuoden aikana, mitä läheisilleni tapahtui, mitä ystävilleni tapahtui?  Vuosi vanhan vanhettaa, kaksi lasta kasvattaa, sanotaan sananlaskussa. Eli olemme taas vuoden vanhempia.  Vuoteni on mennyt eteenpäin porskutellen. Välillä putoan polvilleni ja sitten taas kiskon itseni ylös. Nuo polviputoamiset ovat totaalisia notkahduksia. Niitä on kahdenlaisia polvilleenputoamisia. Toinen on se, että mieleni kirves putoaa, siis koko elämäni romahtaa sillä hetkellä ja elämässä ei oikein näy minkäänlaista valonpilkkua. Yleensä tällainen kirveenputoaminen tarkoittaa sitä, että olen antanut itseni löysätä hetkeksi, olen siin antanut hetkeksi itselleni periksi. Siinä on hyvä tilaisuus mielen kirveen päästä pölkkynsä päästä irti. Ja voi hele-vata sitä olotilaa, kun ei olekaan pystynyt olemaan itsensä herra. Olen usein miettinyt omaa elämääni oikein syntyjen syvien kautta ja tullut seuraavaan tulokseen:
 Minulla on kiltin tytön -syndrooma, eli minun on mahdotonta sanoa sanaa "ei",  ja "kaikkiminullehetitässänyt"-syndrooma. Ajatelkaa, kaksi kauheinta syndroomaa mitä voi olla. En tahdo malttaa rauhoittua, vaan koko ajan kerään itselleni tunteita ja tilanteita. Mutta onneksi löydän kyllä aika nopeasti langanpään, josta kiskoudun sitten ylös polviltani. Toinen totaalinen polvilleennotkahtaminen on se, että minulle tulee hillitön halu konkoilla polvilleni sänkyni viereen rukoilemaan. Se on hassunnäköistä, sillä olen aika muhkea ja ähellän melkoisesti kun laskeudun polvilleni. Asentoni ei ole mukava eikä harras, mutta rukoukseni kumpuaa syvältä.  "De profundis clamo ad Te, Domine!"  Sen jälkeen olen levollinen. Olen siis huomannut, että kirkkoonkuulumattomana olen hyvin harras uskovainen. Naurakaa pois minulle, mutta niin vain on. Sanokaa että van, niinkuin kainuulaiset toteavat. Eilen ahdistuin niin että aamuaikaisella kaivelin kirjahyllystä valtavankokoisen Perheraamatun. Se on mieheni perintöjä ja siinä on kuva joka toisella sivulla. Kauniisti piirretty piirros.  Minulla oli kai jonkinlainen noitamainen loitsu mielessä, sillä pläjäytin mielestäni ajatuksen, että olkoon se kohta, joka aukeaa, minulle lohtuna ja ohjeistuksena. Avautui Korkea veisu, muistan että jae 6. Siinä sanottiin, että rakasta, rakasta juurru rakkauteesi.... jotenkin noin pääpiirteittäin. 
Notkahdun valui hitaasti varpaitteni kautta alas ja kirves irtaantui hartioiltani. Kaikkea saa tehdä, kaikkea pitää tehdä.
"Kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto, elinehto.
Värisevää sielua ei saa talloa." 
Kiitos hänelle, joka tuon on runoillut, kopsasin sen netistä.
Olemme päässeet siihen vaiheeseen, että mieheni terveys kestää lähteä viettämään perhejoulua kotiin maalle.
Tyttärien harteille on jäänyt kodin pukeminen jouluun, itse olen leiponut joululeivonnaisest ja ostanut lahjat. Pakkasta tuntuu olevan -31 astetta. Se on oikein hyvä joulupakkasilma. Tiet ovat hyvässä ajokunnossa ja luulen, että bussiin mahtuu, sillä koulukkaat ovat jo päässeet lomalle, osa alkuviikosta ja loput eilen. Ja ulkona on taatusti joulukorttimaisema. Yleensä joulunodotus on parasta mitä voi olla, ja joulu on sitten se aika, että onko miten väsynyt tai pirteä tai onnellinen tai mikä mielentila onkin.
Tahdon toivottaa Teille Ystävät Oikein Rauhallista, Onnellista Joulua!

Tummia pilviä

Elämässä joutuu aina välillä tilanteeseen, jossa on mitä melkoisesti tyhjän päällä. Minä jouduin kaksi viikkoa sitten tilanteeseen, jossa jouduin katsomaan "ilmestyskirjaa", kuten tyttökirjoissa sanotaan. Mieheni sairastui äkillisesti vakavasti ja siitä alkoi sitten täysin uudelleen kirjoitettu käsikirjoitus näytelmään nimeltä elämä.
Sairauskohtaus säikäytti pahasti, ja kaikki mitä eteen tuli, oli aina pahempaa kuin edellinen tieto. Mutta -mutta elämä on siitä jännä värkki, että se kummasti osaa korjata tilannetta. Kun mieheni sai tehohoidon keskussairaalassa, hän alkoi toipumaan ja tilanne alkoi kääntymään paremmaksi. Sain mieheni kotiin toipumaan ja minusta kuoriutui piilevä hoitsu. Äiti-ihmisenä olen hoivaviettinen ja kuulostaa jo siltä, että hössötän liikaa.
Jo lääkkeiden määrä oli saada minut epävarmaksi ja tietysti potilaan heikoksi. Jos lääke ei tapa niin se vissiinkin parantaa. Kävin apteekista kaiken mahdollisen apuvälinevaraston, mitä mahdollisesti tarvitsimme: dosetin, verenpainemittarin jne. En ole ikinä ennen ottanut sormen päästä pisaraa, mutta nyt jo pois tiehensä osaan napsauttaa näytteen. Tosin harjoittelin itselläni ensin. Verenpaine on helppo mitata, sillä digitaalinen mittari näyttää   automaattisesti tuloksen. Tietenkään en itse ole vastuussa mieheni hoidosta, vaan terveydenhoito on se joka seuraa ja ohjaa. Minä olen pikkuinen piika vain, joka yrittää parhaansa. Mutta sen huomaan, että paraneminen edistyy, kun on kotona tutussa sängyssä. Olen nyt aluksi viikon lomalla, että pääsemme eteenpäin.
Talvi tuli ankarana. Kipaisin päivällä kaupassa ja totesin, että viima teki kymmenen asteen pakkasen kaksinkertaiseksi.  Joten oli hyvä syy poiketa kirppiksellä. Olen tehnyt ainakin yhden hyvän löydön, eli löysin kattokruunun makuuhuoneen kattoon. Vanha kattovalaisin oli kyllä ostettaessa kaunis, eli valkoiseksi himmennettyä lasia, jossa oli kuvioita. Kun tämä valaisin oli kiinnitetty kattoon ja kun sitä katseli sängyltä ylöspäin, kuviot muodostivat Hyvin Ruman Kuvan. Joten oli hyvä syy ostaa tuo kristallikruunu, joka on kuin jääveistos, kuten systeri totesi kuvasta, jonka lähetin hänelle. Mietin, että kun saan mieheni kotiin sairaalasta, valaisin on hänelle yllätys. Tuurini ja viuhkani jatkuivat, sillä sain myös sen kattoon kiinni, kun tuttu Puuhapete
kävi ripustamassa lampun kattoon. Samalla sain laitatettua myös palovaroittimen ja vaihtamaan lamput palaneiden tilalle.
Jouluun on aikaa enää vajaa kuukausi. Minne tämä syksy on taas livahtanut. Miksi en ole ehtinyt tehdä mitään mitä olen aikonut tehdä: laihduttaa kymmenen kiloa, juosta kerran viikossa muutama kilometri, hankkia uusi kampaus? Nuo ovat vain pieni osa, mitä olen suunnitellut. Lihat ovat pysyneet ennallaan, tukka roikkuu, kävelen kyllä joka päivä, ja välillä hilipasen juoksuun, kun tuntuu, että on pakko. Elimistö vaatii sitä välillä.
Hölkkään ehkä sata metriä. Mutta kun kuljen tavan villakangas takki päällä työmatkat, on juokseminen lähinnä hassun näköistä. Nyt sain aikaiseksi, että hankin kevyttoppapuvun, joka helpottaa työmatkojen kävelyä ja hölkkäystä.
Systeri neuloo (ja kehui melkein menettäneensä hermonsa) minulle tilaustyönä vaaleanvihreätä silkkihuivia, malliin Haapsalun pitsihuivit. Odotan sitä mielenkiinnolla. Mallilla ei ole väliä, kunhan huivi valmistuu joskus. Hermot saavat säilyä. Itse kilkutan villalangasta töppövillasia, niinkuin poikani sanoi lapsena villatöppösistä, ja  neulon myös vanttuita. Minusta villalanka on rauhoittavan tuntoista sormien välissä.
Mieli on levoton - kun saisi tuon rauhallisemmaksi.

Ensilumi

Hallowen tuli ja meni, ja samalla Pyhäinpäivä- vainajien muistopäivä. Ja ensilumi satoi viime yönä. Maa on tosiaan valkoisena lumesta, sää on siinä nollan kieppeillä ja tuntuu, että joulumieli valtaa jo ajatukset. Kun siirryimme talviaikaan, tulee iltapäivästä pimeä. Ei juuri päivänvalossa tule ulos nenää pistettyä. Vaikka ollaan jo pitkällä marraskuuta, mieli on edelleen ihan virkeä, en ole mitenkään väsyneen tuntuinen, joten jospa sitä päästään taas vuodenvaihteen ylitse, jotta päivä alkaisi valaistumaan. Päivät kiitävät eteenpäin, ja minä kiidän tuolla tiellä päällä lenkillä. Jälleen on tullut pakonomainen tarve saada keuhkoihin happea oikein kunnolla. Olen jatkanut työmatkojen pituutta kiertämällä mutkan kautta, jotta tunnen itseni kunnolla väsyneeksi, kun istun päiväksi tietokoneenäärelle luureihin. Ulkonäkö on huomattavasti virkeämpi, kun saa raitista ilmaa ja mielikin jaksaa keskittyä paremmin vaativiin työasioihin.
Kotielämä menee omaa tahtiaan. Meillä on rauhallista ja leppoisaa ja ihan mukavaa. En ole vieläkään saanut aikaiseksi pahaa sanaa miehelleni, ja joskus tuntuu, että se veemäinen akka, joka olen ollut koko ikäni, on jotenkin kuihtunut minusta. Olenkin miettinyt, että miksi minä olen ollut veemäinen akka? Johtuiko se jatkuvasta ylirasituksesta, turhautumisesta, niukkuudesta, huolista. Sen kun tietäisi. Olen aina sanonut, että elämässä on mahdollista rakentaa itselleen elämä, oikea elämä-elämä. Jos on koko ajan kutsumassa kurjuutta, kurjuus-prkle - tulee ihan varmasti. Siksi olen aina kutsunut onnea ja kuinka ollakaan, onni on tullut.
Olen toki ollut ennenkin onnellinen, silloin kun lapset syntyivät ja olivat äidin helmoissa. Ja kesä -07 avioeroni kesä, jonka vietin Satakunnan vilja-aitoilla, oli onnellinen kesä. Nyt olen vihdoin tajunnut, että peruutuspeiliin ei enää katsella. Kaikki on hyvää mikä on takanapäin. Eteenpäin elävän mieli.
Minä sain päähäni seuraavan ulkonäöllisen vouhahduksen: Nimittäin käyn laitattamassa kestopgmentoinnin silmieni ympärille. Se jopa ohittaa silikonitissihaaveeni. Tämän toteutan mahd, jo ennen joulua, sillä huomasin että tuttu kosmetologi, hän joka meikkasi minut aikoinaan "varmalle puheelle" -kuvaukseen ja myös on tehnyt muutamat kynsiremontit minulle, hän on opiskellut nyt kestopigmentoinnin. Silikonitissihaave on ollut lähinnä sellainen tsoukkijuttu, enkä sitä ole tosissani edes ajatellut toteuttavani. Muistan kyllä kerran kohteliaisuuden, kun pikkujouluissa joku vanhempi herrasmies kysäisi, että onko rouvalla silikonit.  Aikamoinen kohteliaisuus, vai mitä? Pikkujouluihin emme tänäkään vuonna aio lähteä. Ne eivät ole enää mitään, mikä kiinnostaisi. En jaksa kuvitella olevani hiprakassa ja tanssimassa. Ainoa mikä asiassa olisi kivaa, olisi pukeutua pikkujoulujuhlaan. Kun katselen katalogien sivuilta toinen toistaan ihanampia pikkujoululuomuksia, tulee vähän haikeutta mieleen. Tosin myös se tulee mieleen, että kun noita tuppimekkoja katselee, saa ihmetellä, että mihin laitetaan toinen jalka.....
Opiskelu on edennyt, olen saanut läpi jo neljä minusta aika vaativaa tenttiä. Ja kohta on ensimmäinen lukukausi opiskeltu. Word2007 ja exel2007 -olivat liki ylivoimaisia, mutta selätin ne - hehee...  Ja sain täyden vitosen (ts. 10) tenteistä. Kun noista selvisin, on edessä sitten vaativa matematiikan osuus. Minusta se on vaativa, vaikka se on kai ihan piparia ja kakkua niille jotka osaavat. Onneksi matikanopeni on luvannut konsultointiapua aina kun tarvitse. Joten muista lupauksesi (!)  Lähinnä me opiskelemme laskemaan kannattavuuslaskelmia, nehän ovat prosenttilaskuja. Mutta peruskaavat yhtälöihin on osattava, jotta saa kurssin läpi.
Katselen jo joulumainoksia mielenkiinnolla. Minusta joulu on parasta mitä vuodessa voi olla. Olen aina ollut jouluihminen ja pitänyt joulua talven kohokohtana. Kirkkoonkuulumattomana minun ei tarvitse kiistellä siitä onko joulu uskonnollinen juhla. Jokainen ottakoon sen minkälaisena haluaa. Minä nautin joulun laittamisesta, leipomisesta, koristelemisesta, lahjojen laittamisesta ja siitä että minulla on terve ja hyvinvoiva perhe, oli se sitten kukin tahollaan.

.

Lokakuisia ajatuksia

Muistelin tuossa pari päivää sitten, kuinka kipristelin hirvittävissä synnytystuskissa, kun pakersin poikaani maailmaan 24- vuotta sitten.  Ihan hirvitti vieläkin ajatelle, sillä helppoa se ei ollut totisesti. Mutta yleensä lopputulos on palkitseva, kuten tässäkin tilanteessa. Luin lounastauolla taukotilan päydältä mielenkiinnolla vauvoista kertovaa lehteä, jollaista en ole tiennyt olevan olemassakaan. Lehdessä oli juttu nuoresta naisesta,  joka oli tullut vahingossa raskaaksi ja odotti kaksosia ukkomiehelle, joka veti heti liinat kiinni kun kuuli, että oli palanut pohjaan. Ei siinä muuta, mutta kun ko. odottajalla oli jo viisi lasta ennestään.   Siis tarinan äiti oli järkyttynyt mielettömästi, koska sai kuudennen ja seitsemännen lapsensa. Tämä siis oli Suomessa, vaikka päähenkilön nimi viittasi itäiseen naapuriin. Toisena mielenkiintoisena lukuna luin, kuin suurin Suomen puhelinjätti lakkauttaa parituhatta työpaikkaa ja kuinka kurssit nousivat saman tien. Tuntuu karmealta ja hyvältä. Karmealta noiden työttömäksi joutuvien takia, mutta hyvältä, koska sijoittaja puolisoni sai hyvät osingot.
Olen ollut koko viikon iltavuorossa töissä, viikko hujahti taas tosi nopeasti perjantaihin. Ulkona on neljä astetta pakkasta, ja arvelin käveleväni kotiin töistä. Se kahden viikon kuntoutus tuntuu vieläkin ripoina kyljissä, sillä siellä todella oltiin notkuvien pöytien äärellä. Mutta uskon siihen, että kun jaksan voittaa kiusauksen pullan muodossa, rivat ovat pian lähteneet. Eilen nousin aika myöhään aamulla sängystä, silti ehdin alustaa ja leipoa toista kiloa pullataikinaa. Hyvä minä. En ole kuukausiin leiponut, mutta se tuntui niin hyvältä, että arvelin leipovani useamminkin.
Pitäisi pitää yllä mielenkiintoa kaikenlaiseen ruokakulttuuriin. Varsinkin kun tulee taas pitkät pimeät illat.

Kotona taas

Olen taas ruodussa - kahden viikon pituinen kuntoutus on sitten onnellisesti ohitse. Jälkikäteen ajatellen aika oli pitkä, mutta se meni nopeasti. Minulla kun ei ole onneksi enää pieniä lapsia, jotka olisivat kaivanneet äitiä.
Nautin kovasti omasta rauhasta, minkä nyt sitä oli, ja ennenkaikkea se jokapäiväinen riekkuminen kuntoilun merkeissä oli palkitsevaa. Huomaan, että kunto nousi, mutta mahamakkara kasvoi. Nimittäin sen kun emme riekkuneet, söimme. Kolmesti päivässä - ja vankasti! No nyt on taas otettava itseään niskasta kiinni. Olenkin jo ehtinyt leuhottaa lenkillä ja jumpata uusien oppien mukaan. Opimme  uuden lelun: gymn stick - eli "sauva".
Siis suomalainen keksintö, joku insinööri on keksinyt jumppakepin, jossa on kaksi pitkää kuminauhaa, ja niiden päissä lenkit. Kuminauhat tällätään jalkapohjien alle ja pyöräyttämällä niitä lyhyemmäksi tai pidemmiksi, saa haluamansa vastuksen. Ja nostellaan jalkoja ja käsiä ja hartioita ja väännetään vatsoja.
Laittelimme jo viestejä perheillemme, että me äidit haluamme joulupukilta sauvat. Kyllä me naurettiin ihan hervottomasti ihan tyhjälle ja minä totesin, että vaikka minulta on hymy hyytynyt, osaan minäkin vetää suutani hymyyn.
En ole kovinkaan sosiaalinen ihminen, että jaksaisin asustella kahta viikkoa toisen henkilön kanssa samassa pikkuisessa huoneessa, joten olin yksin omassa huoneessa. Useimmat olivat. Ja iltarientoja siellä oli joka illalle niin paljon kuin sielu sieti. Minun sieluni ei sietänyt, olin joka ilta unessa jo kymmenen jälkeen.
Perjantaina olikin maa valkeana ensilumesta. Mutta kyllä se suli pois ja ihan tuntuu hyvältä, että vielä ei tullut täysi talvi. Näihin aikoihin varsinkin pohjoisemmassa suomessa on taivas matalalla ja jos ei ole pilviä, näkyy linnunrata hyvin. Ja kun vielä taustalla ulvovat jäätymään alkaneet vesistöt, on lokakuun loppuaika tosi jännittävän kuuloista. Ikävä kyllä tämä kahden viikon luppo töistä vei kaikki vapaapäivämahdollisuudet tälle syksylle ja voi vain haaveilla iltakävelystä pimeässä tähtitaivaan alla.
Aloitin arjen käymällä kampaajalla ja laitoin kynnet kuntoon. ns hioin kynteni. Joten kyllä tässä taas ollaa huosiuduttu pitkään työviikkoon. Minulla on huomenna ja ylihuomenna taas aamupäivä opiskelua: Ja sen päälle sitten pitkä iltavuoro. Mutta ensimmäinen tentti meni komeasti, eli sain kiitettävän kolmosen, mikä oli ennenvanhaan napakymppi, eli kunkku. Nykyisin opiskelu on jotenkin erilaista kuin ennenvanhaan. Tämä uusi malli sopii minulle hyvin. Olen innostunut tekemään tehtävät ja opiskelen jopa ylimääräistäkin, sillä en koe olevani vielä liian vanha oppimaan vaikka mitä.  Vielä en ole kokenut että en pärjää, vaikka uuden wordin salat olivat tehdä jo harmaita hiuksia. Edessä on tappelu exelin kanssa, jos sen selvitän ja saan niskavoiton, uskon pärjääväni tämän syyslukukauden ihan hyvin.

Kun lehdet putoo ja syksy saa....

Kävimme huvilalla olemassa vielä viikonlopun. Perjantai ja lauantai satoi kaatamalla vettä ja oli todella syksyn tuntua. Mutta sillä on kääntöpuolensa. Mikään ei ole ihanampaa kuin tiukan työviikonjälkeen asettua lämpimään tupaan kynttilöiden ja himmeän valaistuksen tuomaan tunnelmaan.Tuli ripisee uunissa ja sade rummuttaa ikkunoita. Romanttisuus loppuu kyllä siihen kun lähtee kaatosateessa pilkkopimeään ulkohuussiin. Että ei katkaise kinttuaan, kannattaa pitää kirkasta taskulamppua apuvälineenä.Jännittävää, kaikki valokeilen ulkopuolella on pelottavaa ja väarisyttävää. Ja tänäaamuna olikin sitten jo maa kuurassa. Oli todella kylmä, nollakeli. Mutta nopeasti aurinko sulatti kuuran ja koko päivän oli huikaiseva kirkkaus. Eilen sadekuurojen välissä kävin vielä hakemassa loput siirtonurmen palat pellolta pationin reunaan, että reunus ei lähde vyörymään kevään ja lumien sulamisen myötä. Tuntui kyllä, että viime viikonlopun tiivistäminen oli turhaa työtä, kun satoi kaksi päivää, pationin pohja oli perunapellolla. Mutta periksi ei anneta. Tein reunustyöt huolella, ja lopputulos on oikein nätti. 

Toissaviikolla olin kotona maalla lomalla, ja siellä ehdimme kyllä tehdä vaikka mitä. Sain parhaimmalta ystävältäni pinon tapetteja. Niistä löytyi yksi satsi tosi ihanaa retroa punakukkaista tapettia. Sain päähäni, että tapetoin alakerran kammarin, sen joka on aina vähän ylimääräinen, eli jonkinmoinen vierashuone sen jälkeen kun poika läksi maailmalle. Tapettien laittaminen oli hirveän rankka urakka. Mutta lopputulos oli ihana. Laitoin kukkatapetin kolmelle seinällä ja ikkunaa vastapäätä olevalle seinälle vaalean kukkatapetin tasapainoittamaan huoneen väritystä. Annoin kammarille nimen Paratiisikammari. Minulla on visio, että Ruususkammarini aika on ohi, on pakko olla, se on mennyttä aikaa. Sitä aikaa, josta on jäänyt vain ihanat muistot. Annan Ruususkammarin kuopukselle huoneeksi, ja toivon, että kammari tuo yhtä hyvän elämän neidille, kuin sen kautta olen itse saanut elämäni järjestykseen. Lämmin kiitos Suojelusenkelinapulaiselleni.. Niin minulla on visio Paratiisikammarista. Katselen siihen paratiisimaisen sisustuksen koluamalla kirppiksiä ja sisustusliikkeitä. Tosin siihen tulee jenkkisänky keskeiseksi osaksi, sillä tällä kymmenellä on kunnon sänky parasta mitä olla voi noin fyysisesti ajatelle. Mutta kammarin teema on kukat ja linnut ja perhoset.  Ja kaikessa punaisen eri sävyt; valkoisenpunaisesta alkaen tummaan punaiseen.

Muuta emme sitten ehtineet tehdäkään, paitsi kävimme viemässä kanervat haudalle ja ihastelimme vielä kesäistä kukkaloistoa.

Tämä ystäväni, keneltä sosialisoin tapetit, hän oli viitsinyt myös höylätä listat. Ne odottavat vielä paikalleen panemista, kuten listoilla on tapana. Eikä siinä kaikki, hän viitsi komuta katolle oikomaan antennia ja lisäsi koko antennivirykseen vahvistimen, sillä mikään ei niin ärsytä kuin se, että kun istahdan katsomaan telkkaria, kuva menee mosaiikille. Ei mene enää. Paitsi että se kymmenen vuotta vanha telkkari vetelee viimeisiään.

Olenkin kehottanut puoisoani ostamaan haluamansa plasmatelkun, tai mikä lie 3d -viritys ja saan sitten viedä hänen taulutelkun maalle.

Olen pysynyt hyvin opintojen mukana. Vaativaa se on, siis luettava on mitä melkoisesti. ja väännettävä ja käännettävä tehtäviä. Mutta kaksi vuotta menee nopeasti ja opin joka päivä. Olenkin suunnitellut, että kahden vuoden päästä, kun valmistus, jään kymmeneksi kuukaudeksi vuorotteluvapaalle. Silloin olen ollut tässä työpaikassa viisi vuotta, mikä on kai vaatimus, että saa vuorotteluvapaan.  Aika kuluu nopeasti, on mukava huomata, että kuitenkin olen jaksanut riekkua mukana kaikessa mitä kutsutaan elämäksi.

Lähden viikonpäästä jatkamaan sitä Aslak-kuntoutusta, se on kahden viikon reissu. Ihan hirvittää jättää työporukka pulaan (tosiasia on että jokainen käsipari on mitoitettu niin tiukalle, että kaikki jotka ovat pois töistä, otetaan toisten niskanahasta) Mutta olen edelleen sitä mieltä, että kun olen töissä, teen työni niin, että saan nukkua yöni rauhassa.  (tuo tulee Onnen Päivät -nimisestä uskonnollisesta kirjasta, jossa oli nuori mies, jonka heinähaasia oli tehty niin hyvin, että vaikka tuli myrsky-yö, hän vain käänsi kylkeä, haasia ei levinnyt taivaan tuuliin).

Tänään revin myös mansikkamuovit pois ja keväällä kuokin mansikkatupsut huitsiin. Kun ne eivät tuota enää satoa. Mutta sain tietysti idean, että siihen viereen, mistä otin siirtonurmikon pationin reunaan, siihen laitan kaksikymmentä uutta tainta. Hyvin suunniteltu on puoleksi valmis.

Pölökyn mylykytystä

Joka on lukenut kirjan Obeliksen Orjalaeva, Asterix-sarjakuvan savon murteella, tietää, että tuo otsikko on suora lainaus.
Mutta minun elämässäni on ollut kolmen päivän vaihe, jossa olen "mylykyttänyt pölökkyä". Ja sanon heti, että jos raskaampaa työtä on keksitty, niin kertokaa se minulle. Jaa, taisin kuulla, että oven yläkarmin vesto on maailman raskainta työtä. Väärin, ei ole!
Nimittäin, teimme vihdoin tämän kesän urakan valmiiksi. Uusi 107 neliömetrin ala, pation etelän puolelle, auringon puolelle, on nyt sitä vaille valmis, että ensi keväänä siihen tehdään istutukset ja laitetaan pation alalle laatat. Luulimme, että tämä uuden nurmikon, pation teko olisi ihan tuosta vain huitaisemalla tehty homma, mutta se oli väärä luulo. Aloitimme alkukesästä raivaamisen. Alueella kasvoi kovasti sekametsää: yksi kuusi, yksi mänty,lukemattomasti sitkeitä katajapehkoja, pihlajia, vesakkoa ja esille tuli vielä kituva sireenipuu.
Reuhasin kirveen, sahan ja kuokan kanssa varmasti viikkokausia, että olin saanut kaikki kasvillisuuden pois alueelta. Siis kaivanut sitkeät juuret maailman tapista saakka pois. Että niihen ei koskaan, milloinkaan tökkäisi pieni varvas. Jossakin vaiheessa alkoi kuokka kilahtelemaan tutusti: ja niinhän se oli, jokaisen juurakon alla oli piilossa tyhjiä viinapulloja. Lisäksi löytyi pienten 60-lukuisten silvekriini- , illodin-, hokmannintippapullojen hautuumaa.
Seuraavana kääänsin alueen nurin kuokalla: se oli yllättävän raskasta työtä. Sammalta oli todella paksusti, kuokan terä ei meinannut ylettyä kertaiskulla kunttaan. Mutta sain revittyä kuntat irti hampaat irvessä.
Seuraavana tilattiin multa. Sitä tilattiin 30 kuutiota . Alunperin oli tarkoitus, että minä, lapio ja kottikärry siirtävät mullan alueelle, mutta Jumala on taivaassa ja rekan hytti 10 senttiä liian leveä. Eli multa kipattiin takapihalle ja hätiin palkattiin paikkakunnalta maansiirtourakoitsija. Kaveri oli fiksu ja vetäisi edessä olevan koivun juurinen pois tieltä ja painoi puolessa tunnissa eteukuormaajalla mullat alueelle.  Kurja sireenipuu joutui myös väistymään, mutta sen juuripaakku odottelee pääsemistä parempiin multiin. Kolme päivää sitten tasoitimme, siirtelimme ja minä mylykytin pölökkyä. Tämä työkaluni on siis 2,40 metriä pitkä ja ehkä parisataa kiloa painava tukki, jota pyörittelin potkimalla, vuorotellen molemmilla jaloilla, välillä potkasin molemmilla jaloilla yhtä aikaa, kun oikein väsytti.
Saimme kentän tiiviiksi, mutta tuskin niin tiiviiksi kuin olisi pitänyt saada: ohjeen mukaan jalanjäki ei saa näkyä kun nurmikon alusta on tiivistetty.
Ensikeväänä onkin sitten se hauskin tehtävä: perennoiden ja pensaiden istuttaminen.

Viime viikonloppuna päätin mennä rankametsään. Otin kottikärryihini sähkösahan ja invertterin, joka on maalaisemmin sanottuna agrikaattori, sähköä tuottava polttomoottorilla toimiva laite ja työnsin kuorman metsään. Myrsky, joka riehui elokuulla, oli kaatanut konkeloon pari- kolme komeaa koivua. Sahasin ne poikki. En kyllä arvannut, miten rajusti konkelossa oleva puu voi "potkaista" ennenkuin suostuu irtoamaan juurakosta, mutta selvisin säikähdyksellä. Sahasin koivut pölyiksi ja niitä tuli 90 kpl. Tuo oli työn helpoin osa, raskainta oli työntee ne kottikärryillä metsästä rantteelle kuivamaan.  Monta reissua sain tehdä, mutta sain ne siirrettyä sateelta suojaan. Mieheni puuttui asiaan ja aikoi kutsua ammattimetsurin kaatamaan suuremman määrän runkoja, ja tekemään ne pölkyiksi asti. Väitti, että hän ei ole koskaan kuvitellut vaimoansa metsuriksi.

Ulkona leimuaa todella kaunis ruska. Tässä kuvassa ruska on kauneimmillaan: http://www.unitaide.net/2010/uutiset/ruskakettu/ ja saatte hetken nauttia kuvasta. Mutta ette kauaa, sillä olen ostanut sen seinälleni uniikkina jayksinoikeutena.

Jonkinmoista väsymyksentunnetta

Pitkä hellekausi on mitä ilmeisemmin takanapäin tälle suvelle. En sanoisi olevani siitä harmissani. Kun tänä aamuna mittari näytti plus yhtätoista astetta, tuntui kuin elämä olisi alkanut taas virtaamaan. Minua alkoi ihan oikeasti jo väsyttämään, kun joka päivä oli liki kolmenkymmenen asteen hiostava kuumuus.
Kesäloma oli todella mukava kuumuudesta huolimatta, ja siksi on taas mielekästä ahertaa leipätyössä. Eipä tässä taas oikein ehdi mitään muuta kuin nukkua yön yli ja viettää pitkä päivä luureissa.
Ei silti että valittaisin, päin vastoin, olen erittäin tyytyväinen siihen, että on tarve alkaa illalla nukkumaan ajoissa, että on virkeä lähtemään töihin. Kuitenkin tänä kesänä, kun siis kuumat aallot tulivat, olen alkanut päästämään ajatuksiini, että sekin aika on tulossa, että ikää on niin paljon, että töihin ei enää lähdetä.
Olenko maininnut, että koin valaistuksen tänä kesänä?  Kutsun valaistustani: "kävin ristini juurella". 
Se meni näin:  Näin jonkinlaisen valveunen, se ei ollut läpinäkyvä uni, enkä ollut unessa, vaan ihan hereillä, mutta silti "nukuin".  Olin makuulla tienristeyksessä, jossa luulin kuolevani. Demonit iskivät kimppuuni ja alkoivat repiä minua paloiksi, en tuntenut tuskaa enkä kipua, mutta jossakin taustalla oli varma tieto, että en kuolekaan siihen paikkaan, vaan saan mahdollisuuden. Tunsin, että minun vierelläni on pelastajani, ja hapuilin sitä kohden. Tunsin mieheni lämpimän selän käteni alla ja "heräsin".  Valvoin koko yön ja mietin, mitä minulle on tapahtumassa.  Tärkeimpänä koin sen, että minun on tärkeä pitää huoli terveydestäni, että naisen elämässäni on alkamassa vaihe, jonka kuuluu alkaa, eli vanheneminen, siirtyminen hedelmällisyydestä taustalle, antamaan tilaa nuoremmille. Ja että ne vuodet, jotka olivat repaleisia ja ahdistavia ja levottomia, joissa etsin itseäni, ovat takanapäin. Nyt kun kolmas Kainuun vuoteni on menossa, olen elänyt elämässäni erittäin antoisaa aikaa. Liikunta ja terveelliset elämäntavat ovat tuoneet innostusta ja energiaa, uusia ajatuksia.
Koen olevani rauhallinen ja tasapainossa. Odotettavissa on raivoisaa hermoilemista ja kaikenmaailman riekkumista ja tuohkuamista, kun vaihdevuodet pääsevät oikein niskan päälle. Mutta miksi naisen kaikista elämänvaiheista tehdään niin vaikea asia. Minä olen kiitollinen, että tänäpäivänä olen terve; että elimistöni toimii kuten sen pitää toimia, eli nyt on aika siirtyä menopaussiin ja vaihdevuosiin. Se on minulle tervetullut aika. Naurakaa siskoseni ja kauhistelkaa, mutta pidetään lippu korkealla.

Omituisten otusten kesä

Tänä kesänä olen törmännyt mitä omituisimpiin ilmiöihin ja - olioihin. On satanut muurahaisia, on väistelty valtavan sammakkovaelluksen tieltä, etteivät pienet räpyläjalat liiskaantuneet, on jahdattu matosia naapurin puolelle omasta kukkapenkistä ja saunan portailta.  Omituisin otus, johon törmäsin eilen, oli vähällä nitistää hengen minusta:

Menin ulon terassille ja säikähdin kun terassin ikkunassa raskaasti pöristen turrasi kammottavan näköinen, jättiläisampiaista muistuttava otus. Se nousi siivilleen ja hyökkäsi minua kohti. Sain primitiivisen pakoreaktion ja pinkaisin sisälle takaisin, kompastuin kynnykseen ja kaaduin selälleni tuvan lattialle. Onneksi olen peräpainoinen, se pelasti minut. Ensin jysähti takamus lattiaan, sitten hartiat. Sain kauhean tärskyn, mutta tajusin, että pää ei onneksi iskenyt lattiaan. Se olisi ollut menoa, jos niin olisi käynyt. Kun siitä kömmin ylös, ensiksi jouduin kertomaan  säikähdyksestä kalpealle miehelleni, että ei minun perässäni karhu tule, vaan se oli jättiläispuupistiäinen. Linkki tässä,miltä otus näytti, paitsi että se oli naaraspuolinen, koska sen tapapäässä oli muna-asetinpiikkit. http://zoology.fns.uniba.sk/poznavacka/images/i23_Urocerus_gigas.jpg

Hyi hel-vetti.  Jokainen joka minut tuntee, tietää minun ampiaiskammoni, ja tuo jos mikä oli painajaismainen näky.

Toki noita lapsena nähtiin, ja niitä kutsuttiin "hörhiläisiksi", ja niitä juostiin kammoten karkuun silloinkin. Muistan legendan, kuinka samainen "hörhiläinen" oli pistänyt lapsuudessani kylän taksiukkelia. Ja aiheuttanut kovasti seuraamuksia.

Tämä kesä on nyt sitten se kesä, kun minulle on iskeytynyt todella pahat kuumat aallot. Siis ne ihan oikeat hormoninpuutossellaiset. On kai se jo aikakin, olen täyttänyt jo 54- vuotta.

Paitsi, että on ollut ihan rehellisesti ihan hirvittävän kuuma ja hiki koko kesän, on sitten vielä järjestelmällisesti säännöllisesti noussut aalto tuolta uhkeilta rinnoiltani kohti kasvoja ja siitä sitten kokovartalohiki. Yöt ovat olleet lähinnä yöpaita pois, kun on niin hirvittävän hiki ja yöpaita päälle, kun on jäätävän kylmä. Kuinkahan monta vuotta tätä kestää, mielenkiinnolla odotan. Olen seurannut ja kuunnellut ikäisteni ja vähän vanhempien  ystävättärieni kommentteja, kuinka he ovat selvinneet tästä ajasta. Useimmat ovat ohittaneet tilanteen tyynesti hakemalla estrogeenihoitoa ja asia on sitä myöten selvä. Olen tietoinen joistakin, jotka ovat olleet kolmisen vuotta humalassa, että ei edes tienneet, että on ollut tämä aika. Mieluummin valitsen jonkun muun vaihtoehdon kuin tuon viimeisen. 

Vietin kalenteriviikon kotona maalla. Se oli työntäyteinen, kiireinen viikko. Minulla oli tavoite, että maalaan talon lattiat, ja sen tein. Se kävi paremmin kuin hyvin. Ainoa takapakki tuli keittiönlattiasta, sillä se ei ollut ehtinyt kuivua yön aikana, vaan jouduin laittamaan pitkospuut, että pääsimme keittelemään aamukahvia. Mutta siitäkin selvittiin. Ehdin myös pestä ikkunat ja matot, helle oli apuna tässä, että matot kuivuivat nopeasti. 

Sain myös tavoitteeni täytettyä, eli poimin kolme ämpärillistä mustikkaa tyttärien kanssa ja kävelimme kolmena hirmuisen helteisenä päivänä kaikki hillasuot läpi. Saimme viitisen litraa kypsiä, koska nyt oli tosi huono hillavuosi.   

Ihmettelin kuinka hyvä kunto minulla on, sillä jaksoin kävellä yhteensoittoon viisi tuntia hirveässä helteessä korpia rämpien. Mutta täytyyhän sen olla hyvä, sillä aloitin jo keväällä kauhean lenkkeilyurakan, että saan marjastuskunnon hyväksi.

Ostimme sadan litran pakastimen tänne kaupunkiasuntoon, (siinä asiassa annoin itselleni periksi, sillä ostimme viime talven aikana lukemattomia tölkkejä valmista kiisseliä ja marjakeittoja) ja pakastin täyttyy kyllä nopeasti.

Herukat ovat vielä poimimatta. Tosin nyt on aika huonosti marjoneet pensaat. Saa niistä kuitenkin jonkin verran, ja ostamme lisää, jos on tarvetta.  Mansikoita ostimme kymmenen kiloa.  Kävimme tyttärien kanssa Ranuan hillamarkkinoilla, mikä on meille jo traditio, ja ostin sieltä kolme kiloa lakkaa vielä lisäksi.  Tänä kesänä emme kiertäneet eläinpuistolenkkiä, sillä muistamme jo niiltä viideltätoista kerroilta, jotka olemme kiertäneet, että missä asennossa mikäkin lintu ja eläin kököttää häkissään.

Huvilan patiotyömaa ei ole edistynyt juurikaan. Valtava kanto on ollut siinä esteenä, koska emme millään ole jaksaneet iskeä siihen kiinni. Nyt olemme selvästi suunnitelleet, miten saamme kannon kukistettua, mutta tosiaan täytyy tulla inhimillisemmät säät, että mitään jaksaa tehdä.  Eilen illalla tuli kova ukkoskuuro. En ole moiseen törmännyt vuosikausiin. Rannasta päin satoi vettä niin valtavasti, että ei nähnyt ikkunasta ulos. Jännitimme kaatuvatko petäjät pihalla, mutta hyvin ne kestivät. Tosin kun palasimme tänään kaupunkiin, oli Kokkolan tien varrella selvästi trombin sormien jäljet.  Tiettyjen välimatkojen päästä oli kaatunut puukaistaleita.

Kaatuneita puita oli tosiaan paljon.

Pihalle muotoitui suorastaan järvi hetkeksi, mutta nopeasti kuiva maa sen imaisi. Ja parasta, että aurinkopaneeli

kesti katolla, se lentäisi kuin leija tuulessa, jos se irtoaisi kiinnityksistään.

Meillä on ollut harmia autosta tänä kesänä. Jo toisen kerran syttyi moottorinvaroitusvalo. Saimme vasta kahden viikon päähän ajan huoltoon, että tietokoneella selvitetään, missä on vika. Se kaksi viikkoa täyttyi tiistaina ja selvisi, että osan vaihto joudutaan tekemään. Huomenaamulla on aika huollossa, että osa vaihdetaan. Siihen nähden, että kaksi varoitusvalon syttymistä on minusta pieni asia, ovat ne aiheuttaneet kohtuuttomasti harmia ja keljutusta miehelleni, joka johti siihen, että vaikka auton mittarissa on vasta neljäkymmentä tuhatta km, se menee vaihtoon.

Mamma sai valita  itselleen mieluisen värin.  

Lomaa on vielä tämä viikko jäljellä. Huomenna menemme käymään vastavierailulla Savossa, josta setämies vaimonsa kanssa ilahdutti meitä vierailulla. Minusta Savossa on mukava käydä, kun siellä on niin vehmas ja jo paljon vauraamman näköinen luonto ja maisemat, mitä täällä Kainuussa. Ja murretta on mukava kuunnella.

Muurahaissade

Edellisessä blogissani kertomani aitan seinällä tapahtuva muurahaisten näyttäytyminen, muuttui valtavaksi parveiluksi. Siinä näytti olevan kolme eri parvea. Ts. kuningattaret valmistuivat lentoon, kuhnurit odottivat tilaisuutta ja soturit varmistivat lentoon lähdön onnistumisen.  Se oli melkoista kuhinaa. Murkkuja oli varmasti miljoona, kolmea eri kokoa.  Ja hetkessä ne siitä nousivat yläilmoihin, jonnekin puiden latvojen yläpuolelle. Linnuilla oli herkkuorgiat. Kuulemma linnut tietävät, koska muurahaiset lentävät, ja syöttävät poikasilleen suurimman osan lentomuurahaisista. Mutta sitten ne isot siipikuningattaret alkoivat satamaan maahan, koska niden täytyy löytää kolo mihin munia.  Niitä napsahteli ja kopsahteli päivän ajan milloin hiuksiin ja jopa avonaisesta kaula-aukostani sisälle. Ei siinä mitään, kun ne eivät pure eivätkä pistä, mutta inhon väristystä käy kun iso muurahainen kimurtelee iholla. Ja sitten päivässä se oli ohitse. Kesän yksi huipentuma.
Koko juhannuksen ajan oli mukavan lämmintä. Satoikin, mutta satoi öisin, parhaimmillään lämpö kohosi yli kahteenkymmeneen asteeseen. Trenkipoika tuli Hämeestä torstai-iltana ja lähti takaisin tänäaamuna.  Vietimme tosi mukavan juhannuksen, söimme hyvin ja nukuimme makeasti. Kävelimme varmasti monia kilometrejä yhteensä. Vietimme öisiä hämyhetkiä metsäpoluilla. Kaikenkaikkiaan enemmän kuin mukava juhannus. Sää suosi myös ulkonasyömistä, eli valmistimme ruokaa kaasugrillissä ja -hellalla ulkona. Se kurppa, jonka olin ollut näkevinäni, on ihan oikeasti, lentää tiettyä rataansa joka ilta ja "kurputtaa" mennen tullen.
Kurppa on jotenkin niin kesäinen lintu, että tuntee selvästi, että on keskikesä.Onko sitten jänkä- vai lehtokurppa, en tiedä. Nimikin on hauska.
Ihailimme kukkapenkkien loistoa ja jatkuvasti oleilimme nenä penkkiin päin nyppimässä olemattomia rikkaruohoja. Tosin kyy säikäytti sen verran, että taas muistan, että huvila on kyyaluetta. Meidän pihalla niitä ei juuri näy, mutta naapurin saunalla oli sen verran porukkaa, että he tömistelivät sen ainokaisen kyyn pakoon, ja koska meillä oli rauhallista, se tuli tietysti turvaan. Ohjasimme sen pois pihapiiristä. Niitä pitää varoa, mutta ei tarvitse olla hysteerinen, kyykeri on todella hyötyeläin, sillä meillä on hiiriä pihapiirissä. Trenkipoika sai saunakaverikseen hiirenpoikasen. Se oli paennut kauhuissaan lauteiden alle kiukaan alta kun kiuas oli kähähtänyt löylyä. Minä en kyllä moiseen ole ikinä törmännyt.
Se kummallinen ääni, joka kuuluu kun asetumme yöpuulle, ei selvinnyt. Se kuuluu ja ei kuulu, epäsäännöllisesti. Järki sanoo, että pöllöt eivät ääntele tähän aikaan kesästä, joten pöllö se ei ole, ehkä jokin yöeläin: mäyrä tai kettu tai supikoira.
Luonto on niin lähellä, että joka hetki näkee erilaisia asioita
Pationteko ei siis edistynyt, mutta ei tarvinnutkaan edistyä. Jatkamme taas ensi viikonlopulla. Kannot on irroitettu miltei kokonaan, tasoitustyö on edessä ja kun multakuormat tulevat, viimeistely. Hauskaa on myös suunnitella istutukset ja ostaa keinu aurinkoiselle puolelle.Olen suunnitellut, että istutamme hansaruusua ja norjanangervoa siihen eteläiselle reunalle auringon puolelle. Valkoista ja punaista kukkivaa kukkaa.
minua kiinnostaa perennoista kultapallo ja nauhukset, ne ovat keltaisena kukkivia, vanha kunnon ukonhattu sinisenä kukkimaan, myös sinilatva, koska nuo ovat suurinpiirtein saman kokoluokan kukkia. Punaisia en ole vielä päättänyt, mitä  istutan.  Viimesyksynä istuttamamme lumipalloheisiaita on  kasvanut jo puolella, mieheni väittää, että ne eivät ole kasvaneet. Ovat ne kasvaneet ja kukkivat valkoisia lumipalloja. Aikansa kutakin. Kaikki istutukset eivät onnistu, kantapään kautta ne pitää opetella menestymään. Kyllä myös taimiissa on eroja, sen olen huomannut, parhaimmat saa kun ostaa puutarhalta ja huonoimmat jos ostaa kirppikseltä. Kirppiksillä myydään myös taimia, ainakin perennoiden taimia. Ostin  kirppikseltä viimekesänä mielenkiinnolla kasvinalun, purkinkyljessä luki: kärsimyskaktus, kaupanpäälle vaeltavajuutalainen. Minua kiinnosti kovasti nähdä minkälainen kasvi on kärsimyskaktus kuin myös vaeltavajuutalainen. No kaktusta ei tullut, tuli viirivehka, vaeltavaj.  oli nukkatyräkki. Molemmat ovat tosin ihan komeita, mutta eivät siis niitä mitä ostin. Ne viihtyvät hyvin huvilalla terassilla isoissa ruukuissa.
Mietin ääneen, että miksi sitä harmaata eristysteippiä kutsutaan jeesusteipiksi.  Kuulemma siksi kun se tarttuu niin lujaan, että aiheuttaa harminäännnähdyksen: voijeesusettäonlujassa. Toisekseen se pelastaa kaikesta, kuulemma.  Tämä oli kevennys.

Kesäpäivänseisaus

Tuntuu ihan uskomattomalta, että on jo kesäpäivänseisaus. Eli jälleen ovat suuret voimat liikkeellä, jos haluaa uskoa maailmankaikkeuden kaikkiin voimiin. Raadollisemmin ajateltuna, päivä alkaa lyhenemään. Siinä sitä taas ollaan. Eli juhannusviikon jälkeen alkaa keskikesä.
Heti tässä terkut Pomolle, kiitos, kun vilkutit minulle Jukolan viestistä!  Telkkarinkatseluni jää melkoisen vähiin kesällä, mutta kukapa ei olisi katsonut, kun prinsessa sai prinssinsä. Se oli katselemisen arvoista, ihan nautittavaa suorastaan. Prinssi muistutti ihan Supermiestä, Clark Kentiä silloin, kun tämä on tavallinen toimittaja, ei Supermieheksi muuttunut. Jag elskar dig, lausuttuna kyyneleet silmissä, sai kyllä meikämammankin kyyneliin.
Tuosta hyppäsi mieleen vaikuttava näky: höhhöilin taas pitkin huvilan pihapiiriä ja mielestäni jatkuvasti uusia ajatuksia antava vanha aitta näytti taas erikoisen ilmiön. Ihmettelin kuinka sen harmaalla, kuivalla seinällä parveili kymmenkunta isoleukaista keskikokoista muurahaista. Siis ei hevos- vaan niitä hivenen pienempiä lahomurkkuja. Kiinnitin huomiota, että ne olivat puoliympyrässä siinä hirrenraossa, isot koukkuleuat ulospäin. Koetin kurkkia, että mitä siinä tapahtuu. No selvisihän se: pitkä kuningatar oli siellä välissä ja ympärillä siipiniekkoja kuhisemassa. Jotenkin säväytti, miten hyvin luonto toimii: aina on olemassa valtiatar, häntä liehittelevät joukot ja vielä soturit puolustamassa. Yksi ystäväni totesi, että kesä on jo niin pitkällä, että kyllä  täytyy jo olla pariutumisrituaalit meneillään, jos mieli saada jälkikasvua. Näinhän se on.
Huvilalla on luonto niin äärellä, että joka hetki näkee jotain erikoista.
Nukkumaan mennessä kuulen iltaisin erikoisen äänen. En ole vielä varma onko se pöllö vaiko kyyhkynen.
Ääni on vähän kuin jänis ääntelee, milloin ei rääkäise. Yritän paikallistaa sitä, mutta se säikkyy ja vaikenee. Ja olen nähnyt miltei varmasti jänkäkurpan lentävän auringonlaskunrajassa pellon ylitse.
Tarkoitus on juhannuksenaikana viettää yötön yö läheisellä hakkuuaukealla kuuntelemassa lintujen ääntelyä ja tekemässä tietenkin juhannustaikoja. Seitsemän erilaista kukkaa kimpuksi tyynyn alle: yöllä pitäisi sitten nähdä unessa sulho. Koska olen jo kunniallinen rouva, minun ei kuulu nähdä sulhoja, vaan ehkä voisi kurkistaa tulevaisuuteen. En saata olla mainitsematta, kuinka arvelluttavaa on nähdä tulevia, jos niitä tulkitsee epäedullisesti. Se ei ole ollenkaan mitenkään hauskaa. Tyttäreni totesi vallan viisaasti, että noituus on enemmän pahaa kuin hyvää. Kun lukee näyt toiselle, toinen alkaa heti elämään niin, että ennustus toteutuu. Olen itsekin nähnyt ripsauksia mahdollisesta tulevaisuuden tapahtumista. Mutta epäilen kuitenkin, että ne eivät ole oikeita näkyjä. Mielikuvituksen tuotetta korkeintaan.
Mutta joskus ei voi kuin ihmetellä, kuinka jokin asia on aivan kuin menneisyyttä, vaikka se vasta tapahtuu, koska sen on aistinut, nähnyt tapahtuvan. Sitä kuuluisaa huuhaata. Tässä voisi vedota Isoon kirjaan: salatut ovat tulevaisuutesi hetket.  Tai jotenkin.
Huvilalla aloitimme mukavan urakan: laajennamme etelän suuntaan pihaa, teemme pation, ruohokentällä ja kauniilla istutuksilla. Nuo ovat visiona. Tässävaiheessa olen raivannut pation alan. Ensin oli tarkoitus suurentaa vain pari metriä pihaa etelän puolelle, mutta yhtä-äkkiä huomasin, että koko tasanne, ennenkuin rinne alkaa laskeutumaan, on mahdolllisuus laittaa nurmikolle. Sahata kihnutin ja hakkasin kirveella näreitä poikki.  Se oli tosiaan ihan risuttunut, vesoittunut koko pation alue.  Ei juuri nähnyt vettä sieltä välistä pilkottavan. Olen usein ihmetellyt, että miksi kesällä ei tehdä savottaa, mutta nyt sen ymmärrän, puut ovat litimärkiä,  mahla virtaa niissä voimakkaasti.  Siis risukko on raivattu, pilkottu pikkupaloiksi ja aloitin kuokkimaan maan päältä sammalta, jotta saamme alueen tasoitettua. Mieheni tappelee vanhoja kantoja vastaan. Hän ei anna tuumaakaan periksi, kun kyseessä on koivunkanto. Ne ovat enemmän kuin tiukassa maan uumeniin. Alunperin oli tarkoitus käyttää pilkotut oksat kolojen täytteenä, mutta varmalta taholta sain nootin, että risut pakkaavat lahomaan ja tasaiseksi tarkoitettu alue on kohta notkollaan. Mistä minä tuon olisin älynnyt, blondi kun olen.
No ei se ollut myöhäistä, risut ovat aumattu ja notkelmat tasoitetaan täytemaalla.
Trenkipoika Hämeestä on luvannut ilahduttaa meitä juhannuskylälyllä. Hän on erikoisen hyvä yökäppäilijä, joten jos sääskimyrkkyä riittää, on tarkoitus viettää yötöntä yötä. Nyt on sääsket jo vironneet, mutta niitä vastaan selviää vanhoilla keinoilla. Päätin, että julistan sodan itikoita vastaan ja hankin moskiittoverkon sänkyni ympärille. Miksi sitä ei ole aikaisemmin jo älynnyt. Velipoika tosin sanoi, että on olemassa elektronisia sääskikillereitä, jotka tehoavat hyvin. Pitää muistaa hankkia.

Elämä virtaa

Tapahtui niinkuin eräänä hetkenä sanoit: jos et vastaisi viestiini kahteen päivään, on sairaus saanut Sinusta yliotteen. Olimme jutelleet puhelimessa viimeksi kaksi päivää ennen kuin viesti poismenostasi tavoitti minut. Vaikka tiesimme, että et jaksaisi enää taistella kauaa, syöpä oli vienyt kaikki voimasi, elämänhalusi oli kuitenkin vahva. Suunnittelemamme pokerimatsi tänä kesänä jäi toteutumatta- ikuisesti.

Ystäväsi, joihin sain kuulua, me muistamme Sinut loputtoman ystävällisenä, auttavaisena, turvallisena, sanalla sanoen suomalaisena miehenä, jolle perhe ja ystävät ovat olleet koko elämä.

Lepää rauhassa. Elämä menee eteenpäin, silti kukaan ei voi viedä sitä paikkaa sydämessäni, jossa Sinä olit, ystäväni.

Kun ikää tulee lisää, monesti tulee mieleen, että kuinka sitä osaisi elää siten, että jälkeenjääneet muistelisivat edes hetkittäin hyvällä. Että ei aina olisi mielessä ne huonot hetket, ne jolloin korotetaan ääntä, kirotaan ja melskataan vastoinkäymisille. Harva meistä voi olla niin erinomaisen täydellinen, etteikö niitä huonoja hetkiä olisi. Jotenkin tuntuu, että koko menneisyys on vain yhtä huonoa hetkeä. Isä tosin sanoi, että "se on kaikki hyvvää, mikä on takanapäin". Niin kai sitä pitänee ajatella.

Jotta ajatukset eivät menisi tämän synkemmiksi, muihin aiheisiin. Menimme huvilalle perjantai-iltana ja alko satamaan vettä. Ja sitä riitti, satoi koko lauantain ja vielä sunnnuntaita vasten yön. Oli ihana kuunnella tuulen ja sateen ääntä ja vain "kellua" olemassaolon virrassa. Tosin en minä kauaa jaksanut kellua, vaan vedin sadetakin niskaan ja menin ulkohommille. Ostimme kesäkukat ja ne piti saada parvekelaatikoihin terassin ikkunoille. Pieniä räättiläitä ne olivat, mutta kokemuksesta tiedän, että syksyllä ne roikkuvat jo maahan saakka. Paitsi samettiruusut, jotka kasvat ylöspäin. Huomaamattani touhusin pari-kolme tuntia sateessa ja olin niin litimärkä ja kylmettynyt, että vasta saunassa sain itseni sulaksi.

Onneksi on menossa jalkapallokisat Etelä-Afrikassa ja niitä on mukava katsella "toisella silmällä". Itseasiassa katson siksi, että niissä on niin he-le-va-tan hyvännäköisiä pelaajia. Ja niin kauhean totinen meninki. Ihan kuin koko maailman tärkein asia on siinä, että saa pallon vastapuolen maaliin. Miten ihmeessä se voi olla niin tärkeää. Naisen logiikalla se on vähäpätöistä. Jollei vallan tyhjänpäiväistä. Minä voisin ihan hyvin antaa vastapuolen pamauttaa maalinsa, jos se tekee toisen onnelliseksi. Se on naisen perusluonnetta.

Huvilalla tarkistin mansikkamaan huolella: siellä ei ollut hillanälviäisiä, joten myrkyttämiseni kaksi viikkoa sitten teki tehtävänsä. Mutta myrkytin ne uudelleen. Niissä ei ole vielä kukkia, ja liekö tuleekaan, viime kesä oli niin turmiollinen mansikoille. Mutta sillä ei ole isommin väliä. Prisman edessä on aina kesällä koju, joka notkuu paikkakunnalla viljeltyä ihanaa, makeaa mansikkaa. Miksi keksiä pyörää uudelleen, sanokaas se.

Kompostin laitoin uusiksi, sillä kävin kompostointikurssin. Nimittäin kompostin on toiminut miten kuten, kun se on ollut paikallaan vuosikausia. Mutta nyt hajoitin sen, siis kompostilaatikon, joka on tehdastekoinen, ja tarkistin tilanteen. Kokosin sen huolella, tiukasti kasaan, nipsuilla nipsujen paikoista ja jeesusteipillä vielä ympäri muutaman kerran. Kurssin anti oli se, että kompostiin ei saa päästä hiiriä eikä lintuja. Ja siellä pitää elää uimareita. Eli kompostoitava tuote pitää olla niin märkää, että pieneliöt uiskentelevat. Niitä tuskin näkee silmillä, mutta tietää, että kaikki on hyvin, kun komposti tuoksuu miedosti, ei haise. Jos se haisee, se on tunkio. Niin simppeliä se on.

Hiiristä puheen ollen, nyt on hyvä hiirikesä. Jääkaapissa oli hiiri käynyt, joudumme jättämään aina viikoksi jääkaapin oven raolleen, jotta se ei homehdu. Ruokaa ei kaapissa ole, joten turhan mutkan hiiri oli tehtyt. Ja samoin löytyi hiirenjälkiä keittiön alakaapin laatikoista. Löysin sieltä takaa hiirenmentävän välin, jonka teippasin samalla hyvällä teipillä ja laitoin vielä loukun pyytämään. En isommin inhoa hiiriä, koska ne kuuluvat luontoon, mutta aina se teetättää kovan siivouksen, kiehuvalla vedellä on pestävä ne, missä hiiri kulkee. Ja kun on hiiriä, on varmasti myös pöllöjä.

Näin ensimmäisen kerran hirven pihametsikössä pari viikkoa sitten. Kiire sillä tuli, mutta ehdin sen kuitenkin selvästä nähdä.

Kesä alkaa olla kauneimmillaan. Metsien tähdet, eli metsätähdet ovat kukassa mäntyjen alla. Ne ovat niitä pohjoisen valkovuokkoja. Kielo kukkii myös ja harvoin näkee pihlajissa näin paljon kukkia kuin nyt on. Myös hilla, lakka, näyttää kukkivan.

Sanalla sanoen: on kesä.

Tuomet kukkivat

Onkohan tämä aitanseinällä kiikkuva esine sorkkarauta?

Olin viikonlopun töissä ja sain ansaitut vapaat maanantaina ja tiistaina, jotka vietimme mieheni kanssa huvilalla. Sinne Rannalle osuu aurinko koko päivän, ja lämmintä oli ihan mukavasti. Mittari ei tosin noussut yli 18 astetta, mutta minulle se on jo hellettä. Minulla hyrähtää satapiikkikawasaki käyntiin kun laskeudun johtotähdestä huvilan pihalle. Lintujen laulu täyttää mielen ja koko olemus kevenee. Mutta rauhoitan mieleni ja käveleksin pitkin piennarta, tarkistan jokaisen kukkasen nupun ja ihailen koivikon silhuettia sinistä järveä vasten.

Usein mielen valtaa haikeus siitä, että lapseni, perheeni on jo maailmalla ja jokaisella on oma elämänsä. Kaipaan kovasti nuorisoani edes ajoittain saman pöydän äärelle. Vihani ja suuttumukseni eksmiestäni kohtaan on hiipunut, asiat ovat asettuneet omaan arvoonsa. Jos joku olisi sanonut, että aika parantaa nekin haavat, en ikinä olisi sitä uskonut. Mutta niin se vain on.

Reissulinnun koti

Aloitin maanantaina urakan, ja pesin terassin isot ikkunat. Jostain syystä ne ovat uskomattoman täynnä kärpäsenlikaa. Niissä turisee miljoona hyttystä ja jokainen rääpäisee märällä pikku imukärsällään jäljen ikkunaan. Ja ulkoapäin iskee viaton kirjosieppoemo kohti isoa mehevää paarmaa ja huonosti siinä käy, kun lasi on välissä. Viimekesästä viisastuneena kiipesin tuolille ja kiinnitin koko terassin leveydeltä ikkunat täyteen keltaista merkkinauhaa. Ne liikahtelevat tuulessa ja toivoakseni estävät turhat ikkunaanlentämiset. Jokaisella pikkulinnulla on oikeus pesiä turvallisesti. Veljen vaimo kertoi hauskan tarinan: hän teki elämäntyönsä kansakoulujen keittäjänä. Eräänä keväänä oli opettaja innostunut teetättämään koulukkailla linnunpönttöjä, jotka sitten myytiin kevätjuhlan myyjäisissä. Eräs pikkumies oli innokkaana rakentanut pöntön, ja siitä olikin tullut erikoisen komea. Mitä siitä että yksi sivu oli pidempi kuin toinen ja pohja vähän harva, tärkeintä oli että pönttö oli saatu valmiiksi.

Myyjäisissä olivat aikuiset vähän hymyilleet tälle pöntölle. Veljen vaimo oli huomannut, että pikkupojan ilme oli mennyt vähän huolestuneeksi. Niinpä emäntä oli reippaalla äänellä ja kovasti innostuneena ostanut ensimmäisenä juuri tämän pöntön ja kehunut pojalle , että "reissulinnun pesäksi tämä on maailman paras." Siihen olivat sitten toisetkin aikuiseet yhtyneet, monissa suin oli todisteltu, että kirjosieppo, reissulintu tykkää kovasti nimenomaan tästä pöntöstä.

Ja kauppa oli käynyt tämän jälkeen myös muille pöntöille.

Puuhastelua kasvimaalla

Onkohan useinkaan nähty näin valtaisaa tuomenkukintaa? Voisi sanoa, että tuomea ei juuri näe kukkameren alta. Kevät on ollut aurinkoinen, sadetta on tullut jatkuvasti tasaisesti kastellen ja lämmin tuuli sulatti lumet jo aikaisin. Myös herukkapensaat ovat aloittaneet kukinnan. Odottelen hyvää satoa. Mietin tuossa rakkaan ystäväni herukkapensaita siellä Satakunnassa, vieläkö sieltä saisi ämpärillisen yhdestä pensaasta? Jos näin on, kutsun itseni syksyllä tarkistamaan tilanteen. Kartanon mailla oli muutama vuosi sitten todella valtaisa herukkasato.

Mikä parasta, herukat olivat karviaisen kokoisia ja mehukkaita.

Mieheni käänsi jo pahasti juolavehnää kasvavan ryytimaamme nurinpäin. Se muuttui kuohkeaksi ja helposti työstettäväksi. Olin päättänyt, että en laita tänä kesänä ryytimaata kasvamaan, mutta kuinka ollakaan, löysin itseni ilmatorjuntatykki-asennosta kuopsuttamasta multaa ja kylvämästä siementä maahan. Kylvin jääsalaattia, keräsalaattia, pensaspapua pitkät rivit, pinaattia, persiljaa, basilikaa. En tiedä saanko noita kasvamaan, mutta ainakin ne ovat jo kylvetty. Viime kesänä sain koko kesän salaatit ja tasan yhden porkkanan. Istutin porkkananauhaa, mutta siitä iti vain yksi siemen. Porkkana kasvoi valtavaksi ja oli hyvän makuinen.

Toisen paijaksi pellava kasvaa...

...minä sen vain kitken. Sanotaan laulussa. Kylvin pellavaa ison läimäreen. Olen katsellut ohjeita internetistä ja todennut, että sepäs se vasta onkin vaativa kasvi. Jotta pellavasta saisi satoa, se on kitkettävä tosi huolella, sillä pellava ei pärjää kilpailussa rikkakasvien kanssa. Kun siemenet itävät, tarkoitukseni on kyllä pitää se huoli, että pellava on vapaa rikkakasveista. En toki tarvitse pellavaa mihinkään muuhun kuin koristekimppuihin. Olen yhden kerran kasvattanut 90-luvulla kotivaaralla pellavaläimäreen ja sitä tuli niin sakeasti, että se jäi sinne peltoon. En keksinyt mitä sillä olisin tehnyt.

Olen huolella opiskellut pellavan käsittelyn: ensiksi pellavaa kerätään koura täyteen ja nyhjäistään maasta irti. Puhdistetaan mullat ja tasoitetaan tyvi. Kourajainen jaetaan kahtia sormauksiin jotka jätetään kuivamaan jotta sylkyt, eli ne suloiset siemenkodat irtoavat. Itse tosin kasvatan pellavaa juuri sylkkyjen takia. Ne ovat kauniita kuivatettuna maljakoissa. Jotta ne sylkyt saadaan irti, pellava on rohdittava pellavarohtimella, eli rohkalla. Sitten pellavat laitetaan likoon, niiden pitää lahota, ja lopuksi kuivataan ja aletaan litsiä, eli irroitetaan kuidut varsista. Siitä voisi sitten kehrätä lankaa. Jotenkin noin se menisi. Mielenkiintoinen projekti. Itseasiassa pahinta on se että oikeata pellavansiementä ei saa mistään. Kylvin ihan niitä mitä myydään leivontaan pahvirasiassa.

Hiirenpesä tuohilaatikossa

Mylläsin varastoa ja löysin pahvilaatikon, joka oli täynnä kuivaa tuohta. Tuohi on tietysti säilötty sitä varten, että siitä voisi tehdä tuohivirsuja. No ehkä se kuitenkin oli säilötty sytöiksi, ja siihen virkaan minä ne sieltä löysin. Mutta tuohien alla oli mitä sievin hiiren pesä. Kuuntelin tarkasti, mutta pihaustakaan ei kuulunut, lisäksi laatikossa oli runsaasti auringonkukan siemeniä. Siitä päättelin, että se pesä oli vuosia vanha, nimittäin emme ole kahteen vuoteen sinne tuoneet auringonkukansiementä. Kun olin varmistanut, että pesä tosiaan oli tyhjä, siirsin tuohet sivuun ja poltin laatikon. Tuohet olivat kuivia, joten niillä sitten sytyttelemme saunan pesän useita kertoja.

Kotiin maalle

Tarkoitukseni on lähteä käymään kotona maatilalla ensi viikonvaihteessa. On se aika, että Äidin ja Isän hauta on aika siivota ja laittaa kesäkukat kasvamaan. Lupeessa on kyllä hallanvaaraa ja kylmää sadetta, mutta se ei minua haittaa. Eniten sääsket ovat keljuja, ja niitä on siellä todella eri sakeassa kuin täällä Kainuussa.

Helluntaina

Heleätä Helluntaita. Äiti kertoi, että olen syntynyt Helluntain pyhänä, siis 21.5. Tuolloin on ollut maanantaina se pyhä. Kun sitten viikon päästä olimme päässeet kotiin laitokselta, kipukammiosta, joksi Äiti kutsui oman kunnan synnytysosastoa, oli ollut armoton räntäsade. Oli hetkessä tullut puolisääreen saakka kinokset. Luonteeni on ollut aina erinomaisen kiukkuinen ja ylivilkas, joten kaipa se jo enteile tulevaa. Nyt siis täytin 32-vuotta plus alv. Juhlistimme synttäriä leipomossa tehdyllä täytekakulla. On pakko häpeäkseni tunnustaa, että kakulle kävi huonosti. Paitsi että söimme sitä hyvällä mielellä luvattoman runsaasti, sen rippeet tuuskahtivat terasille suoraan kermapuoli alaspäin. Nimittäin nostin kakun terassilla seisovasta jääkaapista keittiötikkaiden päälle hetkeksi, niin se oli yhtä-äkkiä lattialla kermapuoli terassin lattiata vasten. Ihmettelin siinä hetken ja totesin, että se siitä kakusta.

Sain synttärilahjaksi sykemittarin jo tuossa vähän ennakkoon. Se on ollut kovassa käytössä kun kohotan kuntoani. Sain toki muutakin lahjaksi. Minusta on mukavaa kun synttärini muistetaan.

Unohdin tuossa viime päivityksessä kertoa, että jouduimme menemään ekakerralla kirveen kanssa sisälle huvilaan. Nimittäin ovi oli niin pahasti jännityksessä talvisen lumitaakan alla, että naputtelimme toisen kirveen hamaralla toisen kirveen terän ensin kynnyspuolelta oven koko leveyden verran, jännitys ei löysännyt. Sitten vielä päätimme kokeilla siitä lukon yläpuolelta ja kuulosti kuin ovi olisi huokaissut helpotuksesta. Yhtä-äkkiä se avautui ja on siitä pitäen avautunut täysin ilman ongelmia.

Olenko muuten kertonut, että huvilla on vieras asukas: Näin hänet taas istumassa omassa tuolissani. Se on jokin aikaisemman historian jäänne, esiintyy häivähdyksenä silmäkulmassani. Näen sen hetken murto-osan kun käännän katseeni häntä kohti. Yleensä menen hetkeksi istumaan siihen tuolille, koska tämä asukas on niin ystävällinen. Pitää minusta selvästi. Leikin, että istun polvella hetken aikaa. En koe pienintäkään pelon tai jännityksen tai negatiivisen tunteen häivää. Huvilan maat ovat vanha maatila, jossa on historiansa. Kun ajattelen, kuinka kaukana maatila on ollut tiettömän ja sähköttömän taipaleen takana, voi hyvinkin olla, että joku muinaishenki on jäänyt siihen asustelemaan.

Huomasin aitan seinällä työkalun, jota viisaampi ehdotti nimellä "sahan jakotyökalu", siis "jakokissa". Se työkalu jota käytettiin ennen muinoin sahaa viilatessa, että sahan hampaiden jako jakautuu saman pituisesti. Tai jotain tuollaista. Kuva ohessa. Työkalu on niiltä ajoilta kun käytettiin justeeria puiden kaadossa.

Puiden kaadosta tuli mieleen, että tarkka silmä arvioi huvilan metsikön liian tiheäksi. Koko rantametsikkö pitäisi kertaalleen harventaa. Siitä olisi hyötyä itikoiden, sääskien, paarmojen lukumäärään vähentävästi. Kun järveltä kävisi pihaan tuuli, olisi itikkaongelma tietysti vähäisempi. No se on ehkä vuoden päästä ajankohtaista. Tekemistä on koko ajan niin paljon, että kun hikisen päivän jälkeen pääsee saunanlauateille, on olo ihan mahdottoman hyvä. Olen uinut jo kahtena viikonloppuna ja vesi on ollut ihanan kylmää saunaiholle. Tuvan uunia on tarvinnut vain vähän "helläyttää" lämpimäksi. Lämpö on riittänyt aina viikonlopun yli.

Mansikkamaan taimet olivat jo täynnä viimekesäistä hillanälviäistuotosta. Eli mansikankasvatus osaltani on ohitse. Kiskon muovit pois ja ajan ruohonleikkurilla ne viisikymmentä tupsua, jotka kuhisevat pientä koppanaa, jotka reijittävät mansikan lehdet.

En ole vielä suunnitellut kasvatanto ryytimaata. Nimittäin uskon, että se "peittää vielä pälävet", eli tulee armoton takatalvi. Ei se voi näin mennä, että kesä tulisi jo toukokuun puolessa välissä.

Huh hellettä...

Edelleen mittari näyttää +25 C, joten helleraja on virallisesti ylitetty. Sen verran on ripsauttanut vettäkin, että koko maailma on vaaleanvihreänä. Viikonloppu meni ihanassa lämpimässä huvilalla: pihapiirin lehdet olivat ultrakeveitä ja niiden siivoaminen oli huomattavasti helpompaa mitä esim. viime keväänä, kun raadoin märkiä, painavia lehtiä kasoihin. Mielenkiinnolla pysähdyin toviksi seuraamaan maamehiläisten, tai ehkä ne olivat -kimalaisia, touhuja, sillä huomasin, että niitä parveili kymmenkunta yhdessä kohden hietikkoa. Tekivät epätoivoisia kaivuuyrityksiä kuivaan hiekkaan ja tuntuivat loputtomasti etsivän jotain. Pähkäilin, että siinä oli kuhnuriarmeija häälennolla ja kuningattarensa ilmeisesti oli jossakin maanuumenissa, mutta minä mokoma lehtiharavalla rapsuttelin sen kohdan myllerrykseen, mistä mahdollinen pesäaukko oli maan alla. Että sitä voi tahtomattaan tehdä hallaa. Mietin, että mahtoi niitä keljuttaa. Minua ainakin olisi keljuttanut.

Entisenä innokkaana kulottajana varoin kovasti, että

en tuikannut lehtikasoja tuleen, sillä koko maailma olisi räpsähtänyt palamaan. Tyydyin kasaamaan kuivat kasat viimekeväisten havukasojen päälle maisemoitumaan. Kalkitsin ja kylvin nurmikkoa niihin kohtiin, joista talvi oli tuhonnut kasvuston. Ja kuinka ollakaan, sunnuntaita vasten yöllä alkoi valtava ukkonen, joka jymisteli julmasti, mutta ohitti huvilamme siististi pohjoispuolelta ja vettä tuli vain nimeksi. Tuli kuitenkin, mikä on hyvä asia. Kuiva pöly laskeutui ja luonto alkoi vihannoimaan.

Oli kyllä mukava lämmittää sauna kolmena iltana peräkkäin ja pulahtaa uimaan. En sentään uinut jäiden seassa, vesi oli yllättävän lämmintä.

Kuntobuumi jatkuu edelleen. Olen pyrkinyt kävelemään päivittäin lenkkini, tai ajan pyörällä. Riippuu siitä miltä itsestä tuntuu aamulla kun lähden töihin. Kävely on mukavaa, jos ei liikaa kiirehdi, voin rauhassa höpötellä puhelimessa samalla kun kävelen. Hankin ihan sitä varten korvantaakse asetettavan mikrofonisysteemiin. Monesti huomaan, että vastaantulijat katsoo, mitä ihmettä höpötän itsekseni. Mutta ei se haittaa. Moni kyllä ihmettelee, kuinka jaksan vielä töitten jälkeen kälättää puhelimessa, kun päivätöni on vallan puhelintyötä. Minusta se on ihan eri asia.

Olisi kiva jos kesästä tulisi lämmin, ainakin lämpimämpi kuin nykykesät ovat olleet. Toivoisin runsasta marjasatoa, vähän itikoita ja amppareita. Paljon hilloja.

Näkkyypähän, sanotaan meilläpäin. Ja että haitannekkotuo, vaikka niin ei tulisikaan.

Katselin mielenkiinnolla huvilan vanhan aitan seiniä ja kuinka ollakaan, sieltä löytyi aitanrakentajan puumerkki. Lisäsin ottamani kuvan. Minun mielikuvitus lähtee aina laukkomaan, kun näen menneiden sukupolvien kätten jäljen. Aitan seinät ovat muutenkin mielenkiintoista katseltavaa, kun niissä on niin monenlaista jälkeä. Mitä ihmettä varten hirsiin on kairattu erikokoisia reikiä? Aitta on muutenkin mielenkiintoinen paikka, sillä sen vintillä voisi olla herhiläisenpesä. Ainakin se siltä näyttää. Ampiaisia siellä takuulla on, siksi en mene sinne kurkkimaan. Ensimmäinen kyykeri näkyi, koitti luikkia tienylitse. En ehtinyt kuin tajuta, että siinä edessä on matonen menossa tien ylitse, kun jo hurahdimme siitä ylitse. Liekö sitten joutunut jo madonlukujen uhriksi.

Kun heräsin yöllä, pistäydyin ulkona kuuntelemassa alkukesän ääniä. Teeret tuntuivat soivan ihan tukehtuakseen, käki kukkui kuin henkensä edestä ja miljoonat muut piipertelijät visersivät.

Järjveltä kuului narskutusta ja joutsenet haukahtelivat sekaan. Joten uskottava on, että Suomen suvi on ajankohtainen.

Vappu tuli ja meni

Koko Vapun ajan oli hyvin vaihteleva säätila. Enimmäkseen sateli vettä. Minulla oli ruhtinaallisesti vapaata neljä päivää, mutta en saanut mitään aikaiseksi, mistä voisi mainita. Ehkä kuitenkin keittiön kaappien siivoaminen on mainitsemisen arvoista. Nakkelin vanhat elintarvikkeet tumbsteriin, pyyhin hyllyt ja laitoin tavarat takaisin. Maustelaatikkomme on ylenpalttinen. Huvittelin laittamalla maustepurkit aakkosjärjestykseen. Alkoi aniksesta, jatkui curryllä ja viimeisenä ovat rosmariini, salvia ja timjami. Ja kaikkia noita olemme käyttäneet. Niillä saa vaikka jauhelihan maistumaan ihan erilaiselta.

Köhisin yskässä ja nuhassa koko Vapun ajan, onneksi se oli vain hyvin lievä flunssanpoikanen, mitä ilmeisemmin ei mennyt keuhkoputkiin, niinkuin on hyvä menemään. Kävimme ensimmäisen reissun mökillä. Lunta oli runsaasti vielä pihalla ja silmiin osui harmillista takapakkia. Lumi oli romahuttanut tikarappuset irti, ne kellottivat kinoksen päällä. Niiden takaisin saaminen on taas melkoinen urakka. Toinen harmi oli se, että tuvan oven lukko ei avautunut. Ovi ei ätvähtänytkään (okulainen sanonta), ei sitten ollenkaan, vaikka kuinka nostin ja työnsin ja laskin ja vedin. Yläkerran ulko-ovi ja saunan ovi avautuivat ihan hyvin. Onko kenelläkään neuvoja? Lukot vaihdatimme viime kesänä, en voi uskoa, että vika on lukossa. Jos ei joku ole sorkkinut lukkopesää tiirikalla ja särkenyt. Kolmas harmi kävi, kun MB juuttui sohjoon. Ajoimme auton tyhmyyttämme omalle tielle siten, että keula oli alaspäin rinteessä ja perä tielle päin. Kun yritimme peruuttaa autoa, alkoi takarattaat jauhaa sohjoa ja kohta ei näkynyt rattaita juuri sieltä sohjosta. Mikään ei hermostuta minua niin vähän kuin se, että auto tarttuu sohjoon: Se on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus entisessä elämässäni. Muistan kerrankin jouluaattona, kun ajelin töistä 23- jälkeen kotitietä, oli ollut tuisku ja tieurassa ei näkynyt hiirenhyppäämää. Yhtä-äkkiä tupsahdin kinokseen, että perävalot vain näkyivät. Ei se siitä irronnut. Onneksi kännykät on keksitty. Soitin isännälle, että käyhän ajamassa traktorilla , että jonkinlainen jälki on tiellä jota seurata ja tietysti kiskomassa mamma irti kinoksesta.

Nyt sitten tälläkertaa lapioin takarattaat esille ja latasin rattaiden alle pajunoksia, joita kasvaa kiitettävän paljon mökkitien varrella. Opastin kuin vanha tekijä miestäni, että aja eteenpäin ja käännä rattaat pois siitä sohjon kohdalta ja yritetään peruuttaa tielle. Elähän huoli, puolella paranee, sanotaan, ja niin sitä sitten päästiin irti. Mieheni ihmetteli, että miten rouva on niin rauhallinen vaikka joutui jopa työntämään autoa. On ihan yksi ja sama työntääkö tai on työntävinään autoa, joka painaa 1500 kg.

Meistä naisista on kyllä vaikka mihin: Täällä Kainuussa yksi vanhaemäntä kertoi, että hän se on elämässään uinut kilometrin toisensa jälkeen. Hän oli mennyt miehelään maalaistaloon, joka oli kapeahkon salmen takana. Talon niityt olivat salmen toisella puolella ja lehmät piti viedä aamulla laitumelle sinne salmen taakse. Emäntä oli ollut nuori ja ehtiväinen. Hän oli kahlannut salmeen, ottanut kellokasta pannasta kiinni ja lähtenyt uimaan salmen ylitse. Lehmät olivat seuranneet uimalla emäntää ja kellokasta. Hän oli toistanut tämän "koko kesän", aamulla kahalannut veteen, lehmät olivat oppineet seuraamaan emäntää ja illalla emäntä oli uinut hakemaan lehmät salmen ylitse takaisin navettaan. Ihmettelin, että kuinka leveä tämä salmi oli, niin emäntä sanoi, että mitä nyt vajaa kilometri. Onkohan tuossa totta toinenkaan puoli tuossa tarinassa. Mutta niin tämä kertoi ja uskoinhan minä.

Illanpäälle vielä päätin, että käyn paikkaamassa tyttären pyöränkumin. Kovasti oli kyllä oikea meininki, mutta myöhästyi kaksi minuuttia, kaupat olivat menneet kiinni. Olisin käynyt ostamassa paikkarasian. Kokosin lähtiessäni linjapihdit ja parit muutkin avaimet reppuun, niillä on tarkoitus kääntää päällyskumia pois siitä päältä, sen verran että sisäkumin saa irroitettua esille paikattavaksi. Toisaalta tulin järkiini ja päätin, että kun se ei kerran onnistunut ekayrittämällä, vieköön likka pyöränsä korjaamoon paikattavaksi. Nykyisin huokailen melkoisen usein, että minulta puuttuu mies, joka näkisi vaivan noissa pikkuasioissa. Toisaalta sitten ajattelen, että mieheni osaa käyttää hyväkseen näitä palveluntarjoajia, hän ei todella sotke käsiään mihinkään, koska rahalla saa kaikkea. Miksi siis tässä murehdin. No siksi, että tyttäreni huolet ovat minun ja hänen isänsä autettavia, ei siis mieheni tarvitse niihin ottaa kantaa.

Kotona taas

Viikko kuntoutuslomalla meni paremmin kuin hyvin. Maanantaina tuntui että miten siellä ajan saa kulumaan, mutta yhtä-äkkiä olimme jo perjantaissa ja ohi oli tämä eka jakso. Kyllä minä rääkkäsin itseäni ihan kiitettävästi. Oli ihana aloittaa päivä reippaalla kolmen kilometrin kävelyllä, siitä jatkaa tunnin kuntosalitreeniin ja siitä jumppaan. Päivät olivat yhtä ohjattua kunnonkohotusta. Olin yllättynyt, sillä kuntotesti näytti reilusti keskinkertaista kuntoa. Vain vähän alle hyvää kuntoa. Olenhan kävellyt jo kaksi ja puoli vuotta työmatkani, joten ei se ole voinut olla vastautumatta. Ainoa nolo pyöreä nolla oli vatsalihakseni. Ne ovat tuolla jossakin alla, kuulemma, mutta menee varmasti kuukausia, että saan ne jumpattua tuntumaan. Tyttäreni sanoi juuri kirkkain silmin, että hän on tehnyt jo vuosikausia joka päivä sata vatsalihasliikettä. Haa - siinä salaisuus ampiaisvyötärölle. Minä totesin, että totta kait alan jumppaamaan vatsaani, mutta en taatusti saa siinä tulosta. Ja siksi käännän katseeni tuonne Viron puolle, siellä on korkeatasoista rasvaimuosaamista. Se on vuoden kuluttua tavoitteeni. Vuoden ajan aijon kokeilla kotikonsteja.

Sana "tyskälihainen" tai "on se helevetin hyvässä lihassa" -tarkoittavat, että on pullea ja ry-py-tön, ihan kuin sloggihousun takapuoli. Mutta tiedän että yli viisikymppinen nainen ei ole rypytön jos vetää 10-15 kg painostaan pois.

Tuosta kuntoilusta vielä: koska minä olen siis saanut hyvän peruskunnon ja hapenottokyky on ihan ok, minun pitää alkaa nostamaan sykettä tehokkaasti. Kuulemma kolme kertaa viikossa syke tuonne 140 jos mahdollista puolen tunnin lenkeillä, niin se on riittävää. Minun piti moneen kertaan väännättää rautalangasta fysioterapeutilla, että onko tosi, että kolme kertaa puoli tuntia viikossa riittää. On kuulemma. Se ei voi olla kenellekään ylivoimaista.

Jotenkin olen tosi virkeä, sillä tämä pian kolmen viikon karppauskuuri on tehnyt ihmeitä. Housunkaulus ei enää kiristä, se on hyvä asia. Muutenkin olen miettinyt vakavissani, että mitä minä haluan elämältäni. Tämän ikäisen naisen ei pitäisi enää ajatella ketään muuta kuin itseään. Yksi ystävättäreni, jonka elämä on luhistunut, koska hänen aikuinen poikansa kuoli, sanoi, että mikään ei enää ole mitään, jo lumenalta paljastuneet askelten jäljet hiekassa pojan haudan äärellä ovat täynnä kyyneleitä. Miksi meillä naisilla pitää olla niin vaikeaa elämässä. Mutta teki sitä tai tätä niin askelten jälkiin tahtoo jäädä kyyneleitä.

Räntää rätkii. Aamulla kun kuvittelin, että on kesäkeli, olikin lumi maassa. Ja lisää tulee. Epäilemme jo että mahtaa tulla kylymä kesä. Kesän kylmyys on suhteellista. Minusta 18 astetta hellettä on liki sietämättömän kuumaa, kun taas mieheni sanoi, että alle 25 astetta on viileää.

Itse pidän enemmän viileästä kuin kuumasta.

Takatalvi

Ulkona alkoi mitä keväisin lumimyräkkä: onhan sanonta, että tyttösen mieli vaihtelee kuin keväinen sää. Olen pakannut huomenna alkavaa kuntoutusviikkoa varten viidentoista vuorokauden vaatteet. En tiedä miksi, mutta aina kun olen pakannut, huomaan, että en varmasti pärjää ilman tuota ja tuota puseroa. Olen jo kaksi kertaa vaihtanut matkalaukun isompaan. Olen niin hiiskatin uupunut tänä keväänä. Siihen on syynä se, että aloitin kuntobuumin, joka päivä kahdeksan km:n kävely ja sitten vielä työstressi. Töissä on ollut mielettömän kiire. Jokainen on stressaantunut ja hermot kireällä. Minä notkahdin elämässäni ensimmäisen kerran ja menin vessaan itkemään. Jotenkin hermot eivät kestäneet kun menin töihin ja yksi työkaveri tuli silmille. Hänellä oli kai itsellä liian tiukka tilanne, ja se piti purkaa minuun. Siitä seurasi se, että koko työyhteisö tajusi, että olimme ihan katkeamispisteessä. Naiset joutuvat liian tiukille nykyisin työelämässä. On ihan syvältä se ajatus, että pelkästään hoitohenkilökunta on tiukoilla, sillä myös palveluammateissa me naiset joudumme venymään yli äärirajojen. Ja palkka on sikahuono. Itkut on itketty ja eteenpäin elävän mieli. Olisin saanut saikkua, mutta en voinut hakea, koska minun oli tehtävä omat työni, ne olisivat jääneet toisten harteille.

Minulla oli tosi ihana lauantai, siis eilinen, sillä sain käydä pikaisesti syömässä kahden lapseni kanssa. Poika tuli Oulusta, hän toi pikkusysterille pyykkikoneen. Oli kyllä tosi ihana nähdä molemmat lapset saman pöydän äärellä. Hämmennystä aiheutti tosin se, että jouduin pyytämään kyytiä työkaverilta, joka omasta mielestään oli ”joutilas” kuskiksi. Hän viihtyi syömässä myös pitsaa kanssamme. Kiitos siitä hänelle. Tosin kuopus kysyi: ”oletko vaihtanut ukkoa”?

Luin systerin blokista, jossa hän oli nähnyt järkyttävän painajaisen, joka oli tosiaan niin järkyttävä, että ihan huvitti moinen. Tuskin hän panee pahakseen jos liitän tähän linkin tuosta painajaisesta http://palinzon.wordpress.com/. Itse näin toissa yönä painajaista, että soudimme näiden kahden nuorimmaiseni kanssa lammella ja rantauduimme saareen. Siellä törmäsimme ampiaispesään, josta kävi kimppuumme satapäin amppareita. No pakenimme ja menimme lääkäriin. Siellä lääkäri totesi minun kohdalla, että kuolet sinä pistoihin, niitä on yli sen rajan joka on tappava. Unessa muka nautin tilanteesta, kokosin rakkaani ympärilleni ja kehuin kuolevani. Shit, sama ressi jatkui vielä aamulla. Uni tiesi hyvää, siis tapasin nämä kaksi nuorintani. Unella on likainen takamus. Muuten tässä on tosiaan kevät tullut kohisten , mahla alkanut virrata myös kalkkeutuneissa suonissa . Olemme jo huhtikuussa ja vasta toinen kampaamoreissu ja tälle vuodelle takana. Juurikaan en ole täydentänyt vaatevarastojani (kun ei ole tilaa kaapeissa) enkä ole tuhlannut senttiäkään. Minulla on kova hinku saada kotimaatilan kylpyhuone rempattua, lattiat maalattua ja piharakennus maalattua. Itse en tietenkään kerkiä noita tekemään. Missä on se en entivanhanen kökkäjäiselämä, siis talkoohenki? Keittäisin ison padan hernesoppaa ja laittaisin kahvipannun kuumaksi, jos tietäisin että meille tulisi talkooväkeä. Mitä mieltä olette frendit, onko vapaaehtoisuutta? Joskus hillanpoiminta-aikaan, kun vietän kesälomaa. Maa on jo valkoinen lumesta.

Kevättä rinnassa

Kevättä on rinnassa ja jaloissa. Ennenkaikkea jaloissa. Olen kävellyt ja kävellyt joka päivä, pisimmiten 12 km päivässä. Tyttäreni kysyi viisaasti, että "etkaisinä äiti vain kävele ongelmia pakoon". Mietin oikein joka älynystyrälläni, että onko minulla ongelmia. jaa-aaaa. Systeri sanoi tuossa taannoin, että kajahtaneita vaivaa kävelyiset. Ehkä olen kajahtanut ja minua vaivaa kävelyiset. Kun tekee mieli vain jatkaa lenkkiä päivä päivältä
Oikeastaan tänä keväänä elämä maistuu erikoisen hyvälle. Ehkä tuo voimakas kevätilma on antanut voimia jaksaa kuntoilla. Ja mitä enemmän kuntoilen, sitä enemmän haluan kuntoilla.
Tavoitteena on heinä - elokuunvaihteeseen sijoittuva kesäloma. Annan vihdoin periksi ja ostan arkkupakastimen. Pakastimeni on tällähetkellä kaappimallia, 50 l. Siihen ei mahdu kuin päivittäisvarasto. Nyt olen kajahtanut karppaamiseen ja siksi tarvitsen tilaa hirvenlihalle ja marjoille. Suunnittelen sellaista parin päivän hillareissua erämaahan.Tarkoitus olisi olla yötä jossakin taukotuvassa, siis merkityn reitin varrella olevassa. Yksin en uskalla, joten tervetuloa vapaaehtoiseksi kaveriksi.
Se Iso-Syötteen kansallispuiston kummituspaikka olisi tulevana kesänä tarkoitus tsekata.
Joten saa ilmoittautua vapaaehtoiseksi kummituksen syötiksi. Kyseessä on se lammenranta, en nyt muista nimeä, mutta siinä on tarinana, että erämaamökin rakentanut mies on ottanut emännän itselleen, mutta tämä emäntä oli kadonnut yllättäen. Naapurit olivat kyselleet emännän perään, mutta mies oli vastannut vältellen: "sinne se lähti, tuota synnytyspolokua pitkin". Synnytyspolku oli erämaasta kylälle vievä metsäpolku, jota kautta haettiin paarmuska auttamaan synnyttämisessä. Tarina kertoo, että eipä sitä muuta kuin ihmeteltiin, kunnes kävi niin, että vuosikausia myöhemmin, kun mökki oli jo autio, oli joku metsämies mennyt mökille aikomuksena yöpyä siellä. Hän oli kumartunut ottamaan kahvivettä lammesta, ja säikähtänyt kuollakseen: Lammesta oli noussut vettä valuva nainen. Nainen oli kertonut, että hänen miehensä oli työntänyt hänet veneestä lampeen ja lyönyt melalla päähän, kun hän oli yrittänyt nousta lammesta. Hän oli siihen paikkaan hukkunut.
Myöhemmin tämä legenda on elänyt. Juuri kukaan ei ole siellä yöpynyt, etteikö jotain outoa olisi tapahtunut. Hui, en taida uskaltaa mennä sinne yöksi.
Töissä on ollut tuhatta hullumpi kiire. Mutta päivät menevät eteenpäin, en kyllä ymmärrä että miksi tässä olisi kiire vanheta. Pitkä valoisan aika antaa kovasti hyvää mieltä ja jopa hivenen rusketusta tähän kalpeanaamaan.
Edessä on sitten tämä kuntoutusviikko, ei vielä seuraava, vaan viikko 16. Pääsin sinne kuntoutettavaksi ja olen hyvillä mielin ja aktiivisena menossa kuntoutumaan. Kummallisia neuvoja olen saanut matkaa varten: ota sitten tanssikengät mukaan, siellä vain tanssitaan kaiken aikaa, muista sitten ottaa kuntoilun kannalta se reissu, äläkä riethastelun kannalta, ota sitten kunnon rentoutumisen kannalta se loma, katsele ympärille mitä tarjontaa siellä on... jne. Kummallista, en ole ikinä, elläissään käynyt päivääkään missään kuntoutuslaitoksessa, joten kyllä ihmettelen mitä siellä touhutaan.
No olen sitten viikon jälkeen tuhatta viisaampi.

Maaliskuinen sunnunta

Päivä meni mitä hauskimmin, sillä vanhin veljeni Wanha Herra (oma nimimerkkinsä) ja Rouva kävivät kylässä pitkästä aikaa. Velimies on yksi niitä harvoja, jotka ovat saaneet kyvyn hauskuuttaa kuulijakuntaansa. Hän osaa eläytyä jokaiseen asiaan, mistä juttelemme, koko sielullaan. Hän sai kyllä minut nauramaan, vaikka asia, jonka hän esitti, ei ollut mitenkään naurunasia: nimittäin hän oli kuullut/lukenut jostakin, että kun Suomessa oli pahat nälkävuodet ja ihmisiä lähti nälkää pakoon kohti Ruijaa. Eräs pariskunta oli saapunut lappiin keväällä hauenkudun aikaan erämaajärven rannalle, joka oli kuhissut kutevia haukia. Hoippuen puolikuolleena nälästä ja heikotuksesta, perheenisä ei ollut kertakaikkiaan enää jaksanut sen vertaa, että olisi nakannut verkonpätkät kutevien haukien sekaan, oli näyttänyt siltä, että siihen heidän matkansa päättyisi.

Mutta eipä kuitenkaan: nainen, äiti oli ollut se voima, joka oli saanut isännän virkoamaan: nimittäin nainen oli antanut tissiä ukolleen. Maitoa oli lähtenyt sen verran, että mies oli vironnut elämälle ja saanut verkon järveen ja sen jälkeen kaikki olikin historiaa. Naisen kyky pelastaa tilanne on ihmeellistä.

Niin meissä naisisissa on vissiin sitä jotakin. Juttelimme vielä kevätpäiväntasauksesta, josta siis ajatukset kiersivät siihen tosiasiaan, että meidän vaarimme oli noita ja toinen vaari oli hurskas uskovainen. Kummaltakin puolelta olemme saaneet vaikutteita. Velimies muisteli, kuinka vaari oli joutunut tekemään taikoja, että oli saanut hevosen pysymään laitumella, kun se kerran vietiin kesäksi selkoseen. Meillä siis oli ollut joskus heppa, joka oli jouduttu soutamaan useamman kerran järven taakse siellä laiduntavan hevoslauman luokse, sillä hevonen oli palannut kotiin, kiertänyt järven ja oli jo takaisin kotikartanolla , ennenkuin hevosenviejät olivat ehtineen soutaa takaisin. Vaari oli sitten tehnyt taijat: leikannut maasta hevosenjäljen irti, kääntänyt nurinpäin ja "naulannut" jäljen takaisin maahan ja lausunut loitsut. Tosin velimies kertoi, että tuo loitsu oli mennyt pieleen, kun isä oli ollut veneessä ja alkanut nauramaan, kun se loitsu oli kuulostanut hassulta. Ja heppa oli jo ollut taas kotikartanolla.

Olen ahkerasti kuntoillut, mutta en ole saanut laihdutettua. Kaipa se on pakko todeta, että vika on siinä, että mitä enemän kävelen, sitä enemmän syön. Olen monesta suusta saanut kuulla lihoneeni. Ja kun juuri pidin viiden viikon tosi tiukan painonvartijapointsikuurin. Ja hetkessä, muutamassa päivässä kaikki kulutetut kilot ovat tulleet takaisin. En ymmärrä yhtään mitä enää keksisin tässä kierteessä.

Viikon talviloma on siis pidetty ja tämän loman aikana tuli hehkeä kirkkaus. Hanget hohtavat ihan kestämättömän kirkkaana. Joka vuosi näihin aikoihin tulevat joutsenet, nyt ne ovat jo jossakin tuolla Ruotsin puolella tulossa. Ja kotiselkosissa alkaa kaikumaan helmipöllön ääni.

Ihminen on heikko luontoa vastaan. Minusta tuntuu, että kevät on tullut voimakkaampana sieluuni kuin tavallisesti. Mielenkiintoista seurata, mihin tämä johtaa.

Kevätpäivän tasauksen aattona

Muistaakseni huomenna on kevätpäiväntasaus. Asioista tietävät lähteet ovat sitä mieltä, että aina kun on nämä vuodenaikojentasaukset, on suuria voimia liikkeellä. Siis taikavoimia. Ei kannattaisi toivoa juurikaan mitään, koska ne tuppaavat toteutumaan ne toiveet. Yleensä siihen ei juuri tarvita mitään tasauspäiviä, ihminen on kykeneväinen luomaan oman elämänsä toiveiden ja haaveiden avulla. On hyvin uskaliasta sanoa suustaan mitään, koska kohta se asia on ajankohtainen.

Olen ollut nyt talvilomalla ja viettänyt hyvin urbaanin kaupunkiloman. Viikko on tuntunut pitkältä, mikä on tietysti mukava asia, kun kyseessä on lomaviikko. Kävimme mm Ylivieskassa suuressa tavaratalossa notkumassa tuntikausia, ja sieltä jatkoimme Raaheen. Raahe on pettymys talvella, mutta kesäkaupunkina se on on kyllä mahtava. Pettymys siksi, että koko kyläpahasesta ei meinannut löytää ruokapaikkaa. Lopulta löytyi jostakin sivukujalta etnisen vähemmistön pitämä pizeriapaikka. Kyllä sieltä sai ihan syötävän annoksen, ainakin annos oli valtava kooltaan. Muistoksi kävimme ostamassa kauniin merimaiseman, joka oli tehty lasimosaiikista. Pienen myymälän myyjä ojensi minulle kaupantekijäisiksi suloisen vaaleanpunaisen tekoruusukimpun. Se oli suloinen ele, olin ihan otettu, vaikkakaan en pidä keinokukista. Mutta lahjahevosen suuhun ei katsota.

Olen hoitanut unettomuuttani nukkumalla. Se on oma taiteenlajinsa. Näen mielettömästi unia, ihan ihmeellisiä tarinoita, niillä on alku-juoni-loppu. Yleensä ne tapahtuu joko lapsuudenkodissani tai sitten kodissani, missä olen kasvattanut lapseni aikuiseksi. Tuntuu hurjalta unessa hypätä elävästi seitsemänkymmenlukuun, jossa kaikki näkyy ihan sellaisena kuin elämä oli seitsemänkymmenluvulla. Tai vieläkin kauemmaksi, jopa vuosisadan vaihteeseen.

Sitten olen kävellyt pitkiä lenkkejä. Alussa se oli vaikeaa, mutta, tänään esimerkiksi kävelin n. 15 km, ja koin sen jo helpoksi. Maailma on niin kirkas, vaikka on pilvessä, että on pakko pitää tummia aurinkolaseja, muuten olisi huutavassa hukassa. Yleensä pidän kuulokkeita korvilla ja höpötän puhelimessa ystävieni kanssa. Kävely sujuu kuin itsestään.

Tänään huomasin viedä pyörän huoltoon. Olen ajanut sillä jo n. 600 km, joten se on aika huollattaa. Kummallista, että pyörän ja akan huollatus on aina yllättävä menoerä, mutta auto huolletaan huoltokirjan ohjeiden mukaan kustannuksista välittämättä. No täytyy sanoa, että en ajattele itse noin, pidän pyörää kuitenkin tärkeänä apuvälineenä työmatkoilla, ja sen hyvänä pysyminen vaatii pinnojen kiristämistä. Ja jarrujen rasvausta, ne vinkuu rasvaamatta.

Lunta on paljon täällä Kainuussa, mutta niin on joka paikassa muuallakin suomenmaassa.

Odotettavissa on kovasti tulvia. Tai sitten ei.