Kohti valoa

Ei ole kuin huiskaus kun tammikuu on ohitse. Tosin harmaat värisävyt ovat luonnossa vielä vallitsevia.
Lunta sataa- voi kauhistus kuinka sitä jaksaa sataa. Kun kävelen aamuaikaisella työmatkoja, joutuu kahlaamaan nilkkoja myöten, mikä on todella rasittavaa. Mutta en edelleenkään viitsi alkaa kaivamaan autoa kinoksesta, koska siinä ajassa olen jo yli puolessa matkaa.  Tuo matka tuntuu kuin olisi lyhentynyt, kaipa se tämä kolmen vuoden jatkuva lenkkeily on jo tehnyt tehtävänsä. Kävelen jopa 20- minuutissa tuon kolme kilometriä ja vastamäkeen. Tosin Kauppaopiston mäki on joskus niin ylivoimainen, että joudun tosissani puhaltelemaan.
Morkkasin ed. blogissani, että posti oli hävittänyt joulupostini. Ne löytyivät lajittelukeskuksen nurkasta tyhjien säkkien kasasta säkistä, joka oli viskattu muka tyhjänä samaan kasaan. Jokainen sai korttinsa ja mitä ilmeisemmin myös anteeksipyynnön kera. Myös kummipoikieni silmissä sain maineeni takaisin.
Opintoni on edennyt ruotsinkurssiin. Että osaa olla vaikeaa ja tylsää, oikeata pakkoruotsia. Olen kyllä tehnyt tehtävät ihan kunnialla, mutta en tiedä miten ne menivät, kun niitä ei ole vielä palautettu.
Viime yönä nukuin heräämättä koko yön ja näin unta että palomestariystäväni oli tekemässä palotarkastusta minun lapsuudenkodissani. Ikkunat olivat vinossa ja seinät pullistelivat, mutta palotarkastus meni jostain syystä läpi. Sanotaan, että unen talo olen minä  itse. Eli tällä hetkellä taloni on vanha rohjo, joka pullistelee ja vinksottaa.
Sota neulelankajämiä vastaan on edennyt liki kattoon asti nousevaksi sukkatöppönen- ja vantus-keoksi. Minusta on hauska neuloa kummallisen erivärisiä töppövillasia, lanka on tietysti samaa sorttia, siis jämiä, mutta värit vaihtelevat oikean ja vasemman jalan sukissa. Nyt kyllästyin neulomaan vain suoria malleja, otin jo pitsikuvioita työnalle. Pitsisukat tuntuvat jo nimenä syntisiltä, vaikka siis ovat vain töppösiä. Nyt alan olla kyllästynyt käsinneulomiseen ja pikkuhiljaa aloittelen hakemaan malleja ja lankoja koneneulontaan. Siitä on tuleva uusi harrastukseni. Kun löytäisi ihan lehden sitä varten, vähän samanlaisen kuin on näitä neule- ja virkkauslehtiä. Muita harrastuksia minulla ei taidakaan olla tällä kertaa, kun en tahdo ehtiä oikein harrastamaan. Ennenvanhaan naiset neuloivat kävellessään. Yksi systeri luki ennen vanhaan kun käveli linja-autolta kotiin, siis koulumatkoilla. Ne ovat taitolajeja, jotka pitää opetella, että ei lennä nenälleen.
Itseasiassa harrastan "Tuksun" blogin seuraamista ja ihmettelen hänen kykyään olla niin perusnaisellinen ja ennenkaikkea välinpitämätön kaikkeen siihen lokaan mitä hänen persoonansa päälle on viskottu ja viskotaan koko ajan. Kuinka moni sellaiseen pystyisi? Maailmassa on niin paljon häiriintyneitä ja kateellisia ihmisiä, joiden on vaikea käsittää, että jokaisella on oikeus tienata leipänsä omilla mahdollisuuksillaan. Olen itsekin perusnaisellinen, että katson tarkkaan uutistenlukijoiden ja säätyttöjen vaatteet ja kampaukset, silmäklasimallit yms. Luulen, että nämä kolme vuotta täällä Kainuussa ovat tehneet minulle hyvää, sillä olen tosiaan muuttunut paljon edukseni. Olen tasapainoinen ja itsevarma ja ennenkaikkea tyytyväinen elämääni. Koetan sietää hormonien vaihtelut ja muut nakkelut ilman isompia kähinöitä. Olen ihan oikeasti sivistynyt tämän kolmen vuoden aikana, sillä mieheni on todella älykäs herrasmies ja hän on kasvattanut minua paljon henkisesti. Olen hyvää ja otollista maaperää sivistyksen pintasilaukseen.
Mieheni sairaus on tuonut elämäämme synkän pilven. Kuitekin tutkimus Oysissa toi paljon hyvää, sillä ainakaan toistaiseksi ei tarvita leikkaushoitoa. Hänen sairauteensa leikkaus olisi hyvin raskas ja invalidisoiva, joten tilanne on nyt se, että  seuraamme tilannetta. Olen harkinnut, että jään kotirouvaksi, mutta toistaiseksi mieheni ei sitä vielä halua. Tiedän, että olen niin hössö ja hoivaviettinen, että luultavasti hoivaisin mieheni vähemmän itsenäiseksi ja toimeentulevaksi omin avuin. Diabeteksen oireet ovat sen verran keljuja, että tiedän sen huolen pitää, että mieheni syö säännöllisesti.
 Tilasin ajan täysremontiin kosmetologille. Iho on kuiva ja kutiseva ja varmasti kohta kuin kevätperuna.
Ja hemmottelen itseäni irtoripseillä, siis niillä kestoirtoripseillä. Pitää saada silmät näkymään, kun aurinko alkaa taas paistamaan. Toisekseen tilasin ajan hiustenpidennykseen. Minulla on ollut jo kolmisen vuotta tällainen posken kaareen saakka -tukka. Nyt haluan että voin kietaista nutturan niskaani. Tai palmikko olkapäälle.
Se ei olekaan niin yllättävän kallista kuin luulin olevan. Minulla on mitä suloisin ja pätevin oma kampaajatyttö, joka tekee näppärästi ihmeitä rouvan hiuksille. Hänen kampaamonsa sijaitsee viereissä talossa, joten olen ahkera käymään kampaajalla. Nyt on taas malli muuttumassa, siis muodin luoma malli.
Se on minusta raaka kypsemmälle rouvalle, sillä siinä lyhennetään hiukset lyhyiksi, mutta niskaan jätetään toiselle sivulle kolmio alas niskalinjaan. Se on pitkän, hoikan niskan etu. Minusta on tärkeää, että niskan linja on lyhyempi kuin poskihiukset, kun taas uusi muoti tekee toisinpäin. Ns. poikatukka on taas valtaamassa muodin. Helppo se varmasti olisi, mutta ei kiitos.
Huomaan, että tämä kausi elämässä, kun vihdoin saa katsoa peiliin ja sanoa, että vain sinä kultaseni, olet tärkein, on parasta mitä voi olla.
Olen helpottunut kun yksi elämässäni todella raskaaksi käynyt ystävyyssuhde vihdoin päättyi, tosin aika rankalla tavalla. Olin kokenut jo pari vuotta yhteydenpidon suorastaan häirinnäksi, eikä se loppunut sitten millään. Mutta vaimot ovat hyviä katkaisemaan tällaiset häirinnät. Kiitos tälle rouvalle, joka ilmeisesti pani stopin tilanteelle. Minusta kun ei ole sanomaan pahasti. Mutta hyvästi pytsyin vihdoin sanomaan. Lopullisesti hänen kohdallaan. Olen kasvanut tässäkin asiassa aikuiseksi, että enää minun ei tarvitse sietää rivouksia kenenkään taholta.

Uutta Vuotta mennään

Päivä tuntuu jo valoisammalta hetken verran keskipäivän tienoilla. Tosin tänään on kyllä ollut vain kolmea väriä: harmaa, harmaampi ja harmain. Oli todella raskasta kävellä töihin aamusella, sillä oli satanut 10 cm lunta, joka oli raavittu lumensiirtokoneen etulevyllä pois, jonka päälle oli satanut kerros lunta, joka oli sitten niin liukas, että jokaista askelta kohden piti hypätä ylimääräinen askel. Minä olin viikon ajan nuhassa, mutta vihdoin se hellitti ja alkaa taas tuntumaan olo paremmalta. Nyt kun vielä huomenna käyn kampaajalla, sitä on taas ihmisen näköinen. Nyt olen lähinnä mikälie strasselitukko. Tosin luin kerran runon, että miehen mieleinen nainen näyttää Billteman ja strasselitukon sekoitukselta. Minulla ei kyllä ole tarvetta olla "miesten mieleinen", kunniallinen frouva kun olen. Mutta omaksi iloksi sitä nääläytyy. Turha on murehtia että on strasselitukon näköinen, kun siihen voi tosiaan tehdä jotain. Eli sanonta että uutta ei kasva ennen kun vanha paranee, on kuvaava. Nyt elämme sydäntalven aikaa, mikä olisi oikeastaan aikaa, jolloin nukutaan talviunta. Tuossa Heikinpäivänä kääntäisimme kylkeä kuin karhu konsanaan. Maaliskuun alussa sitten nousisimme huikaisevaan kirkkauteen.
Joulupostilleni on käynyt kumma kämmi. Koko minun nivaskani, parikymmentä valkoista ensiluokan kirjettä, joiden sisällä oli huolellisesti taiteilijalla teettämäni ja ifillä valmistamani kortti, on kadonnut salaperäisesti. Ihmettelimme Minnan kanssa, että hänen kortti ei ollut mennyt perille ja viikonloppuna sitten selvisi, että yksikään kirje ei ollut mennyt perille. Minä olen aamenella varma, että laitoin nivaskan 18 p. klo 15.16 postin keltaiseen laatikkoon, josta ne olisi pitänyt lähteä maanantai-aamuna liikkeelle. Juoksin hätäpäissäni tekemässä katoamisilmoituksen, varsinkin kun kahdessa kirjeessä oli kummipoikien lahjarahat. Epäilen, että se postisäkki on jonkin postilajittelukeskuksen nurkassa, ehkä pudonneena liukuhihnojen väliin. Uskon, että se saadaan selville. Nyt sitten meni viimeinenkin halu lähettää kirjeitä postin kautta.
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvää: kun ne löytyvät, saavat vastaanottajat kerrassaan suloisen kortin ilahduttamaan sydäntalven harmautta.
Olen edelleen kävellyt ja kävellyt, matkaa viikossa kertyy yli 30 km. Kuntoni on hyvä ja mieli virkeä. Olen miettinyt, että olen ehkä parhaimmassa fyysisessä kunnossa, mitä olen ikinä ollut. Se on aikamoinen saavutus kun ikää on jo 30 ja alvi päälle ja vielä plussa perään. Mikäli jaksan päivittäin kävellä, uskon pysyväni kunnossa vielä muutaman vuoden. No tänää sitten lapioitiin MB kinoksen alta, missä se on ollut talviunilla kaksi kuukautta, eli mieheni sairastumisesta saakka. Pitihän se arvata, että akku oli sanonut itsensä irti. Tässä uudessa elämässäni ei sitten laiteta käsiä rasvaan ja aleta kantamaan akkua pirttiin ja keltaisen laturin kylkeen, vaan soitto MB-liikkeeseen, josta tuli hinausauto, joka vei auton korjaamolle ja vaihtoivat akun Ja toivat sen takaisin pihalle. Nyt sitten alkaa jännät paikat, minä alan opettelemaan ajamaan perävetoisella MB:llä. Siinä sitä on haastetta. Toisaalta autossa on kaikki mahdolliset vakaajat ja ajonkorjaustoiminnot, niin miksi minä en pystyisi?
Olen ollut vissiin kiltti ja mukava, kun sain mieheltäni kolmannen hääpäivän lahjaksi älypuhelimen mallia N8. Siinä minulla menee yökaudet, kun sitä silittelen. Siis puhelinta.