Aidan panoa ja muuta riekkumista

Minä taidan olla jo meleko hyvä aidanpanija! Nimittäin olemme- mieheni ja minä - rakentaneet vanhanaikaista pystyaitaa kymmeniä metrejä.  Rakensimme aidan tontin rajalle huvilalle, ja se tekee kyllä makean säväyksen maisemaan. Olen istuttanut humalakäynnöstä tämänkin aidan tolppiin jo alustavasti, tarkoitus on, että humala peittää koko aidan ja tekee kauniin, vehmaan kulissin. Tuossa aidantakana oleva "rytökasa" on keväällinen tilataide. Siinä on kauniita männynoksia kasassa. Arvelin, jotta puran sen, koska taiteeseen kyllästyy. Pitää kehitellä jotain uutta tilataidetta oksistosta, kuin että epämääräinen kasa.
Ikävä, että kesä on niin lyhyt ja aika nauttia kesän  kauneudesta on niin rajallista. Tämä kesä on suorastaan kolea. Ei ole vielä käynyt hellerajan puolella, eikä luultavasti käy, koska olemme jo heinäkuun puolestavälistä ohitse. Minä olen kyllä räpiköinyt rantavesissä ihan mielinmäärin. Tänä kesänä on ollut tunne, että mitä kylmempää vesi, sitä ihanampaa. Varmaan nuo hormoonit kummittelevat.
Olen tosiaan riekkunut kukkapenkkien ja pensaiden huosimisessa ja kiljahdellut ja säikkynyt, sillä ilmeisesti jossakin meidän nurkilla on kyykärmeksen pesä. Siitä päätellen, että parinkymmenen sentin pituisia luikuroita on siellä sun täällä. Parhaimmillaan kuvassa näkyvän harmaan aitan alla oli kaksi. Toinen huitaisi karkuun aitan alle, mutta toiselle kävi huonosti. Ihan pahaa tekee viaton Luojan luoma. Itse yritän häätää moiset luikuttelija naapurin puolelle, mutta jostain syystä isäntä ottaa lapion käteensä ja "häätää" käärmeen autuaimmille maille.
Olen kyllä kuullut, kuinka eräs tuttavani sai käteensä piston, joka aiheutti viikon sairaalareissun. Ja hänkin oli vain huosinut kukkapenkkiä.
Meillä kävi pari kertaa pieni ihmisen alku kyläilemässä, tyttönen, joka täytti jo yhden vuoden! Hassua, että joku voi olla vain vuoden ikäinen. Ihan käsittämätöntä.  Voi miten ihana voi olla vuosikas lapsi, joka juuri opettelee kävelemään. Saa jokaisen mummon ja mamman ja taatan ja serkun ja tädin koko ajan virkeäksi, että on käsipari nostamassa kun lapsi pyllähtää nurin.Tällä iällä näkee niin harvoin pieniä ihmisenalkuja, kun suvussa on meneillään vaihe, jossa odotellaan että 80-luvulla syntyneet serkukset alkavat perustamaan perheitä.

Marjavuodesta näyttää tulevan lupaava. Ainakin hillat, eli lakat ovat jo supulla, ja niitä on enemmän kuin kolmena aikaisempana vuotena, jotka ovat olleet lakan suhteen katovuosia.  Viimesyksynä oli puolukkaa runsaasti, mustikkaa hyvin vähän, hillaa ei ollenkaan. Olenkin varautunut, että lähden käymään kotona maalla ja hankkiudun hillasoille. Yritän koko ajan saada kuntoni pysymään edes tällaisena kuin se nyt on, että jaksan rontostella soilla. Viimekesään verrattuna olen kyllä kuin eri ihminen kuntoni ja terveyteni suhteen. Painokin on koko ajan alaspäin menossa taas vaihteeksi. Joku systereistä siis on lihomassa tällä hetkellä, koska läski on ikuista, kauhun tasapaino: toinen laihtuu, niin toinen tai kolmas tai neljäs lihoo.
Perjantaina kävimme ostamassa uuden kaasulla toimivan jääkaapin.  Entinen, valtava (erittäin painava) sanoi sopimuksen irti,  pietso ei  enää suostunut ottamaan kipinää. Ristin käteni salaa ja totesin, että se siitä! Taustalla on suuttumus valtavaa, yli 50 kiloa painavaa jääkaappia kohtaan, koska se piti joka kevät raahata terassille ja joka syksy takaisin tupaan. Siinä sai  kuulla kunniansa se joka sitä raahasi, toisinsanoen allekirjoittanut. Joten järjestin, että iso kaappi vietiin pois ja tilalle ostettiin 60 litrainen. Sen jaksan nostauttaa nokkakärryille ja pukata tilasta toiseen. Vähällä kiroamisella ja melskaamisella.
Olen jo oppinut, että kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. He-hee.

Salakoita ja hyttysiä

Salakat ovat pieniä kaloja. Kun nyt tuli lämmin päivä, tuli mieleen, että ongimme niitä lapsena veneestä kesäiltaisin. Tosin särkiä ja ahvenia menimme onkimaan, mutta salakot tulivat hanakasti koukkuun kiinni.  Nyt on kesä, sen ovat varmaan kaikki huomanneet. Tänään on jopa yli 20 astetta lämmintä täällä Kainuussakin. Pidin kesälomani jo kesäkuussa ja siispä olen ruodussa nyt heinäkuun, sillä täytyy työtovereidenkin päästä lomalle.
Kesälomani oli erittäin aktiivinen. Joka 20 minuutti, kun sadekuuro meni ohitse, syöksyin ulos puutarhatöille. Ja tein kaikkea, mitä puutarhassa voi tedä, eli kitkin ja kylvin ja istutin. Itseasiassa neljän viikon loman aikana ehti olla aurinkoisia päiviä ihan kiitettävästi.
Kävimme kotimaassa muutaman matkan, mm. kummipojan rippijuhlissa Rovaniemen pääkirkossa. Se oli tavattoman mukava tapahtuma. Kummipoika oli terhakkaana, isänsä mielestä jopa sopisi kirkolliselle alalle, sillä isänsä mielestä poika näytti ihan munkilta kaavussaan, hän lauloi niin kauniisti kuorossa, että koin jonkinlaisen hengellisen valaistumisen.
Ja vastapainona tälle hengellisyydelle, kävimme maallisessa mekassa, eli Kuopion jättimäisessä uudessa liikkeessä, jollainen löytyy mm Haaparannasta. Sieltä löysimme paljonkin ostettavaa, mm. taloustavaroita huvillalle. Maininnan ansaitsee iso rautapata, jossa olemme hauduttaneet jo useamman lammaspadan.
Lampaista tuli mieleen, että suvussamme on aktiivinen ja ahkera miespuolinen jäsen, joka touhusi lammaskatraan perikunnan vanhalle suoniitylle. Siitä vähän käännettiin vättä - ei kun väännettiin kättä, että haluammeko, että lampaat korjaavat suoniittyjen suorastaan jo soistuneen tilan. Loppujen lopuksi sovimme, että kyllä vain. Lampaat ovat oikeasti ihan hyviä maisemoimaan.  Systeri tosin mainitsi mahdollisen petovaaran, että lammaslauma kutsuu karhuja ja susia maisemiin. Se voi olla niin, mutta toivottavasti ei kuitenkaan. Lapsuudenkotimme on kyllä karhuselekosta, joten miksikäs ei.
Teimme lomalla pari kotiseutumatkaa. Molemmat olivat aivan mieliinpainuvia. Nimittäin systeri, joka oli juhannusvieraana, ehdotti, että käymme tutustumassa Kainuun sotahistoriaan. Siispä läksimme Suomussalmelle Raatteen tielle. Se oli kyllä erittäin koskettava reissu. On käsittämätöntä, miten pieni Suomi pärjäsi jättimäistä hyökkääjää vastaan ja voitti taistelun. No sota on mieletöntä, ja talvisodan muistomerkiksi on pystytetty monumentti, jossa on 105 vaskikelloa, yksi kello jokaiselle sadalle viidelle päivälle, minkä talvisota kesti. Kelot helisevät tuulessa ja muistuttavat sodan mielettömyydestä. Samoin ne 20 000 kiveä, jotka on asetettu monumentin ympärille vieri viereen, muistuttamaan kaatuneista sotilaista, on järkyttävä muistomerkki.
Toinen reissu tehtiin Paltaniemen 1700 -luvulla rakennettuun kuvakirkkoon. Kirkko on alkuperäinen ja rakennettu ristin malliin. Eli siis on ristikirkko. Kirkon kupoleihin on maalattu Vanha testamentti ja Uusi testamentti ja lopuksi kiirastuli. Tämä helvetti oli sen ajan ihmisistä niin sietämättömän järkyttävä, että pahin kiirastuli oli pitänyt maalata piiloon. Naiset olivat pyörtyilleet kiirastulen alle. Onhan se ihan selvää, että siihen aikaan ei ollut telkkaria eikä muita tiedotusvälineitä, joista näkee jos jonkinlaista virikettä, eikä maalaustaide enää säpsäytä.
Ihana puistomainen Kirkkoniemi, jossa kaikkein ensimmäinen Paltamon kirkko oli sijainnut, oli vyörynyt Kainuunmereen, samalla oli myös vanhaa hautasmaata purkautunu maanvyöryssä. Siksi tämä "uusi" kirkko rakennettiin kauemmas rannasta. Tosin rannalla sijaitsevaan kirkkoon on ollut helppo soutaa kaikkialta Oulujärven maisemista kirkkoveneillä. Siellä puistossa kasvaa ketunleipä, ihana maanpeittokasvi, jota en ole aikaisemmin tunnistanut. Nyt minulla on huvilalla myös ketunleivän taimia aktivoitumassa kasvamaan lehtomaisessa kosteikkopaikassa. Maistelin kasvia ja se maistui kirpeän raikkaalle.
Tänäkesänä näyttää mustikka, lakka ja puolukka kukkivan hyvin. Nähtäväksi nää, saadaanko hyvä sato. Se on kyllä ihan kiinni säistä ja pölyttäjistä. Ja omasta kunnosta jaksaako niitä poimia.