Myrskyn jälkeen..

Päätin päivittää tätä blogia, kun olette rakkaat ystävät kyselleet, joko mykkäkoulu ja mökötys on ohitse. Juu, on se. Eilenaamulla nousin laittamaan aamiaisen ja kohteliaan viileästi ilmoitin puolisolleni, että aamiainen on katettu. Hän nousi kiitettävän nopeasti ja siinä aamiaispöydässä vaihdoimme mielipiteemme tilanteesta. Mieheni pyysi anteeksi, hyväksyin ja päätimme jatkaa yhteistä arkea. Oli muuten hilikulla tulla asumusero. Ja kiitos teille ystäväiseni, jotka ehdotitte, että muuttaisimme yksiin, en viitsi, jaksa, kehtaa rahtautua asumaan viiden- enkä kahdeksansadan kilometrin päähän ja opetella taas uusille tavoille.
Se siitä sodasta tälläkertaa.
Leivoimme tyttäreni kanssa n 300 joulupiparia. Tosin hän leipoi, minä paistoin ja leivoin siinä ohessa muutaman hedelmäkakun. Huvitti tyttären lohkaisu, että on tehty tieteellinen päätelmä, että vaikka koko maailman elollinen häviää, hedelmäkakku jää olemaan.
Kruunasimme leipomukset kunnon konjakkihömskyillä. Konjakki kuului hedelmäkakkutaikinaan, mutta mieheni ja tyttäreni koemaistoivat oliko Monet oikeata konua kakkutaikinaan. Itse en maistanut, koska en usko että maksani kestää enää mitään ylimääräistä kesän sytkykuurien jälkeen.
En ota riskiä.
Kävimme sitten syömässä päivällisen Ranchissa, jossa on maailman paras porsaankripsuannos.
Tänään oli hiukan lumisadetta. Olen päättänyt, että muutan meren lähettyville vielä eläkepäiville. Jotta myrskytuuli tohauttelisi nurkissa ja kolisuttelisi leivinuunin peltejä.
Täällä Kainuussa ei elläissään tunnu tuulevan, satavan eikä myrskyävän. Mitä nyt öisin vähän lunta tulee, kuin salaa.

Mökötystä ja räntäsadetta

Eilen illalla tein valtaisan piparitaikinan "vetäytymään" parvekkeen viileydessä. Leivomme sen tyttäreni kanssa huomenna. Tarkoitus oli leipoa tänään, mutta siirsin sen huomiseksi, kun tänään mökötän, murjotan, jurotan, olen mykkäkoulussa.. Harmi miten vähän synonyymejä löytyy sanalle "mököttää". Mökötys alkoi eilenillalla, kun tein valtaisaa piparitaikinaa. Mieheni seisoi hetken katselemassa ja julisti sitten (silmät hurmoksesta palaen), että voi saatana miten ruma ja lihava akka sinä olet, enkä ilkeä sinun kanssa näyttäytyä enää ulkona ihmisten ilmoilla. Hetkeksi hyydyin jää kylmäksi sieluani myöten, en oikein ollut uskoa korviani. Mietin, että ei helevata, nyt hän on saanut jonkun kohtauksen. Sanoin, että kumpikohan meistä toista joutuu häpeämään, - ja aloin vuolaasti itkemään. Itku tuli niin nopeasti, että en ehtinyt nästyykiän hakemaan. En pystynyt lopettamaan itkemistä koko iltana ja totesin, että itkin kaiken muunkin stressin siinä samalla pois. Sitten kello 20 otin unilääkkeen ja aloin nukkumaan. En aijo sanoa sanaakaan miehelleni ennenkuin hän tajuaa kuinka hän loukkasi minua. Nyt vakavasta sairaudesta parantuneena, vielä edessä korjausleikkaukset, olen vereslihalla mieleltäni. Mielestäni olen aina hyvin tarkka ulkonäöstäni, peilistä katsoo ihan ikäiseni nainen, hiukseni eivät voi olla paremmin kuin ovat nyt, näen aina vaivaa pukeutumisessa, käytän koruja, huiveja ja hanskoja. Mitä lihavuuteen tulee, se on osa minua, persoonaani. En koe olevani sietämättömän ruman lihava. Tyttäreni sanoi, että äiti, sinä olet ihan oikean kokoinen. Mietin, että kun selviän jaloilleni ensiviikon leikkauksesta, lähden maatilalleni toipumaan pariksi kuukaudeksi ja otan etäisyyttä tähän tilanteeseen. En anna helpolla periksi kuitenkaan. Olen yrittänyt soveltaa elämääni anteeksiantoa, hyvyyttä, rakkautta. Elää rauhoittuneena arkista normaalia elämää, Loukkaamatta, kiusaamatta, aktiivisesti osallistumalla myös lasteni elämään sopivasti, ahdistamatta. Onko minun alettava kasvattamaan torahampaita, taistelutahtoa, sotavarustusta omassa perheessä. Ei helvetti, Ennemmin poistun taistelukentällä.

Talvinalle

Muistan kuinka luin nuorena äitinä paljon lastenkirjoja ja -loruja tyttärelleni, joka oli kymmenen vuotta ainoana lapsena. Silloin 70-luvun lopulla ei vielä ollut kaikkien lasten saatavilla edes videofilmejä, joten sadut ja lorut olivat itsestään selviä viihdykkeitä. Tämä tuli mieleen, kun olin mummuttelemassa pikkuista poikaa, ja äitinsä näytti Tiitiäisen satupuu-nimistä runokirjaa, että muistanko tämän? Muistan toki, luimme runot niin tarkkaan että muistan niitä vielä ulkoa. Pikkupoika näytti mummulle kaikki herttaisimmat piirteensä, jokelteli, hymyili, söi hyvin ja nukahti hyväntuulisena päiväunille.
Mummuttelemassa käyntireissu on parasta laatuelämää. Siitä saa voimia arjen haasteisiin.
Pysyvä lumi taitaa olla nyt tälle talvelle satanut. Jos vielä maa paljastuu, tulee olemaan liukasta ja pimeää.
Olen lenkkeillyt ahkerasti, jotta peruskunto pysyy hyvänä. Minun on vielä jaksettava käydä läpi korjausleikkaus, jonka tekee plastiikkakirurgi. Jokainen toimenpide ihmiskehossa on trauma, josta toipuminen vie aikansa.
Siksi haluan, että hapenottokykyni on hyvä ja myöskin mieli on hyvä.
Tällä iällä kun on lähellä kuuttakymmentä, notkeus ja tasapaino pitää saada pysymään hyvänä. Olen aika kankea ja tasapainoni on ollut huono lähes koko ikäni. Mutta jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus huolehtia itsestään.
Mietin sitä, että omilla elintavoilla on suuri merkitys omaan jaksamiseen. Mielestäni ei pidä olla liian ankara itselleen, hyväksyä ne tosiasiat, joita ei voi muuttaa, mutta pyrkiä muuttamaan itselleen tärkeät, muutettavissa olevat asiat mahdollisemman mielekkääksi. Valaistuin tajuamaan sellaisen asian, että olen kömpinyt kuin russakka pirtinlattian raosta (systeriltä kuultu sanonta) taikauskoisuudesta valoon. Tietenkin vanhat tavat istuvat tiukassa, mutta olen tietämättäni lakannut huomaamasta negatiivisia ja ahdistavia tunteita ympäristössäni.
Siis ymmärrän, että pakanuus tuo pimeyttä, joka tuo pelkoa ja ahdistusta.
Koen olevani onnellinen ja tasapainoinen mieleltäni.
Tuo Talvinalle-otsikko, tuli mieleen kun katselin netistä piiriä pyöriviä karhunpentuja. http://yle.fi/uutiset/tanssivat_karhunpennut_hurmasivat_myos_kuvaajansa/6948162
Lasten satukirjassa Talvinalle, "laitettiin tyynylle parhaimmalle istumaan Talvinalle"

Luvepohjonen ja reuhkaetelä

Keskustelimme mieheni kanssa säästä, kun sääkartat näyttivät, että talvi tekee tuloaan. Erehdyin sanomaan, että tuuli on kääntynyt luvepohjoseen, josta urbaani mieheni ärähti, että mikä helevatan luvepohjonen. No sitten en tietenkään voinut olla sanomatta, että näköjään tuo tuuli on kääntynyt reuhkaetelästä ja tietäähän sen että idän poudat ponnettomat. Luvepohjonen on aina ollut se kylmin ja tympein ilmansuunta, eli Jäämereltä päin tuleva kylmyys, selitin hänelle, joka väitti ettei ole ikinä moista ilmansuuntaa kuullut olleen.
Anyway, usein törmään kielellisiin ilmaisuihin, jotka huvittavat minua ja olen näppärä ottamaan niitä omaan puheeseeni, mutta kirjakieltä puhuva ukkokulta ei oikein sulata kaikkea.
Kävimme viikon reissun Turunpuolessa tyttäreni kanssa. Vierailimme kahden systerini luona. Toisen heistä olen tavannut noin kahdeksan vuotta sitten. Silti tuntui, että jatkoimme juttua siitä mihin olimme jääneet, niin luonnollista se oli. Yövymme hänen viihtyisässä kodissaan ja aika hujahti kuin siivillä. En ole vuosiin nauranut niin paljoa kuin nauroimme viikon aikana. Myös vanhinta systeriä oli ihana nähdä, mutta hän on siitä mukava, että hyppää tämän tästä pohjoisen junaan ja tulee Kainuuseen. Kiitos vielä miljoonasti systereilleni ja se lupaus pidetään, että tapaamme vähintään kerran vuodessa. Tapasimme myös yhden kolmesta serkuksesta vm -76, joka on toisen systerin tytär ja hänen pikkutyttönsä. Joten lomasta jäi vain mukavia asioita mielenpäällä.
Olen kävellyt päivittäin viitisen kilometriä. Kunto alkaa olla hyvällä mallilla. Tosin jäykkyys tahtoo vaivata, venyttely tahtoo unohtua. On nautinto ravata lenkillä, kun taas pystyy. Kesällä hoitojen aikana tuntui, että kävely kukkapenkiltä toiselle oli suurin saavutus. Mutta aika aikaa kutakin, ja kaikki on hyvää, mikä on takana päin.
Ja joka aamu armo uus, huomenna hyvänä päivänä.
Töppövillaspino alkaa olla jo kattoon asti. Olen olevinani ahkera, kun laiskottelen telkkarin ääressä, neulon koko ajan ja on hyvä omatunto.
Maatilani metsäpalstalla riehuu moto ja maisema alkaa muuttumaan. Vihdoinkin sain aikaiseksi aloittaa laajamittaisen metsänhoidon myymällä hoitamattoman ja ylivanhan ryteikön pois. On tärkeää ajatella tulevia sukupolvia. Alue, missä palstani sijaitsee, on vuosisatoja ollut metsäpankki. Jo "ittevorssin" savotoidessa niillä maisemilla kolkytluvulla, on ne metsät hakattu jo toiseen ja kolmanteen kertaan. Jos kaipaa oikeata erämetsää, se on lähimmillään kolmen kilometrin päässä palstani rajasta, nimittäin kansallispuiston raja. Sieltä ei edes käpyä oteta puusta.
Täytyy siis nähdä metsää puilta.