Shoppailua

Jos mikä on jo alunperin tympeätä, niin nähdä miespuolisen perheenjäsenen tuskainen ilme kun kannan hänelle vaatetusliikkeen sovituskoppiin aina vain uudet ja uuden pitkikset sovitettavaksi. Mutta armoa ei anneta. Ei sovituskoppiin ainakaan. Loppujen lopuksi emme löytäneet sopivia pitkiksiä, emme sitten millään. Kävin läpi rekin toisensa jälkeen, mutta aina koko 50 D oli loppunut. D-koko on sama kuin pönäkkä maha. Ja yleensä jo 60-vuotiaalla miehellä on maha pönäkkä. Onneksi tilanteen pelasti "vanha" tuttu miesten vaatepuolen myyjätär, joka ilahtui kovasti nähdessään lempiasiakkaansa jälleen kaupassa. Tämä kyseinen myyjä on aarre nykyaikaina, kun liikkeistä ei saa minkäänvaltakunnan palvelua, korkeintaan kassalla rahastetaan. Oli kiva nähdä (toisaalta olin vähän krhm...mustis) kun tämä kokenut myyjätär kietaisi mittanauhan mieheni vatsan ympärille ja varmoin ottein haki sopivia pitkiksiä ja paitoja ja neuleita sovitettavaksi. Siinä samalla jutustellen, että muistan sinun kokosi vuosien saatolta, että et ole juuri kasvanut ympärysmittaa. Loppujen lopuksi yhdet TuroTaylorin upslaaki-irtohousut (irtohousut on nimitys pitkiksille, joiden kanssa voi pitää mitä tahansa jo omistamaansa puvuntakkia) istuivat kuin hansikas ja ne otettiin heti völjyyn. Lisäksi löytyi neuletakki, paita ja poolo, kaikki sävyyn musta-harmaa. Itse vilkaisin naisten asusterekkejä, mutta totesin, että ei kiitos rättejä tänään, ei kertakaikkiaan kiinnostanut mikään. Outoa.
Mutta laukkukaupassa koin suoranaisen yllätyksen: menimme ostamaan mahdollisemman isoa ja laadukasta matkalaukkua, jonka löysimmekin heti. Yllätys oli se, että mieheni vaati, siis suorastaan vaati, että valitsen itselleni sellaisen käsilaukun, jota hänen ei tarvitse hävetä, ja jonka voi pitää ulkomaillakin tyylikkäästi mukana. Syynä tähän oli kirppislöytöni, joka on musta-valkea muovilaukku, muodoltaan neliskanttinen. Se on tosiaan alta arvostelun, nyt sen itsekin tajuan. Tyttäreni kylläkin jo aiemmin totesivat sen mauttomaksi, mutta en sitä silloin vielä ottanut niin vakavasti. Siispä valitsin nahkalaukuista ajattomantyylikkään kotimaisen olkalaukun, joka saa olla seuraavat kymmenen vuotta ns. "parempi" laukku. Toivoisin joulupukilta vielä isoa kassimaista käsiväskyä, jonka ei tarvitse olla erityisen arvokas, sillä tarkoitus on survoa siihen aina aamulla työpäivän eväsvoileivät, yms. siis kaikki muu paitsi keittiön hella.
Lopuksi menimme paikalliseen duunariravintolaan lounaalle. Ruoka oli sitä yhtäsamaa, mitä saa aina jokaisesta ketjun samanlaisesta ruokalasta joka paikkakunnalta jossa ko. ruokala on, ja jonka ruoka on aina grillistä otettuna tummaa, vähän palaneen oloista. Jälkiruoka oli ihana, paitsi loppulusikallinen. Se jäi kaapaisematta: nimittäin keksimurut oli runsaasti kylvetetty Disoron-liköörissä. Alkoholin löyhkä sai nyrpistämään. Ja jokin alitajunnallinen muisto tuli mieleen kyseisestä manteliliköörin tuoksusta. Kummallista.
Mutta kermavaahto ja muu makkeus suli suussa.
Kaikenkaikkiaan erittäin hyvä päivä.

Loppusyksyn harmautta

Tosin otsikko ei kuvaa mielialaani, vaikka vaikuttaakin lupaavan ankealta. Siis otsikko. Ulkona on harmaata, vielä harmaampaa ja satelee räntää ja vettä, vuorotellen. Itse olen virkeä ja koska polviparkani on jo paljon parempana, olen aloittanut ankaran kuntouttamisen. Päivittäin kävelen nyt tässä vaiheessa korkeintaan kolme kilometriä. Jumppaan polvea annettujen mukaan ja polviparkani on jo aika ajoin ihan kivuton. Liikerata alkaa olla jo täydellinen ja ontumisesta olen päässyt. Se jäi vähän korvienväliin, mutta olen ohjeitten mukaan saanut sitä pois. Kysessä on lähinnä se, että uskallanko varata painoani jalan päälle.
Tänäaamuna siirsimme kelloja lähintä juhannusta kohti, eli taaksepäin, tunnin verran. Siitä seuraa iltapäivisin jo aikaisin tuleva pimeys. Täällä kaupungissa pimeys ei niinkään häiritse katuvalojen takia, mutta maalla pimeys on totaalista. Huomasin sen viime viikolla kun kävin kotona maalla. Koska oli kuukadon aika, pimeys painoi kuin vaate päälle. Lunta oli onneksi jo seitsemän senttiä, joka auttoi kovasti erottamaan edes ikkunat kun olin sammuttanut valot.
Piha oli liukas ja olimme miltei motissa, sillä kunnallinen tienauraus ei käy meidän kolmensadan metrin mutkaa aukaisemassa. Entinen mieheni, joka on hoitanut lumenaurauksen pihatieltä, ei enää sitä tee, koska ei juuri enää ole paikkakunnalla, ja auraus on pakko antaa yksityisen hoidettavaksi. Pääasia että se hoidetaaan. On syvältä jäädä mottiin.
En viihdy enää talvella entisessä kodissa pitkiä aikoja, juuri näiden tieongelmien takia. Olen yrittänyt houkutella tytärtäni pois sieltä tänne kaupungin valoihin, mutta tuloksetta. Hän viihtyy koiriensa kanssa hyvin, eikä välitä vaikka olisi välillä motissa.
Olen viettänyt pitkiä aikoja neule käsissä vain istuskelemassa. Ilman että katsoisin telkkaria tai kuuntelisin radiota. Nautin hiljaisuudesta ja neulepuikkojen kilinästä. Löydän itsestäni yllättäviä piirteitä, joita en ole tiennyt olevankaan. Ajatukset kulkevat omia polkujaan ja silmä seuraa neuleohjetta, tai sitten ei seuraa, riippuu mitä teen. Sukankudin ei juuri kaipaa ohjeistusta.
On hauska huomata, että vanhat taidot elpyvät, kun vain ahkerasti opettelee. En ole muistaakseni n. 18 vuoteen neulonut tai virkannut, ja nykyisin se on jokapäiväistä. Kun tuli kylmemmät ilmat, otin villalangat esille. Kesähelteillä virkkasin puuvillalangasta verhoja.
Ompelemisen jätin nyt väliin, sillä yskä tahtoi kiusata, kun kankaat pölisevät. Mutta aijon kyllä taas aloittaa, mutta vasta kun on valoisat päivät. Eli keväällä.
Ajattelimme vielä käydä kerran huvilalla tarkistamassa, että kaikki on kunnossa talvea varten. Sitten talvi saa tulla ja joulua kohti tässä mennään.

Kaikenlaista oleilemista

Aika kuluu päivästä toiseen. Toipuva polvi on todella jo huomattavasti parempi kuin olisin ikinä uskonut olevan. Pystyn jo olemaan tuntikausia jalkeillani. Tosin eilinen "hormonimyrsky" sai aikaan, että tein suursiivouksen kodissamme. Se oli mieletöntä. Meillä on raskaita persialaisia mattoja, joiden raahaaminen hissiin ja hissistä ulos tuuletustelineille, vaatii todella hyvää kuntoa. Mutta minun piti ne raahata. Eikä sillä hyvä, että raahasin, kun myös harjasin ja möykytin ne putipuhtaiksi. Jopa minun silmäni osasi katsoa, että mieheni on 80-luvulla ostanut kaksi tosi hyvänlaatuista ja mitä ilmeisemmin kallista isoa mattoa, mutta yksi on kevyehkö, pehmyt ja äärettömän pölyäkeräävä. Eli yksi matto menee vaihtoon - kuulemma. Kun ihmettelin, kuinka kauheasti tuo yksi matto osasi antaa pölyä tuulen viemäksi. Puolisoni pahoitteli, että jopa hänen äitivainajansa oli 90-luvulla morkannut, että miksi aulassa on noin halppismatto. Mutta se on vain jäänyt vaihtamatta - tähän saakka. Keksin heti että opiskeleva tyttäreni saa tuosta vielä hyvän maton, kunhan sitä käyttää pesulassa. Opiskelijaboksiin ei tarvita aitoa persialaista.
Kuulostan varmasti kauhean elvistelevältä. Tosiasia on, että minulla ei ole ikinä ollut edes mahdollista ajatella aitoja persialaisia mattoja. Möykytin 86-kesällä 50 metrin mattokankaan väävispuilla. Kun ed. talvena olin leikannut kaikki vanhat vaatteet matonkuteiksi. Ja ne räsymatot palvelevat osittain vieläkin maatilallamme, tosin osa on jo koirien makuualustoja. Mutta edelleen palvelevia. Siis hormonimyrsky sai aikaan, että kotimme jokainen pölykiekale on pyyhitty. Lopulta olin ihan poikki, polveen pisti. Menin sohvalle makoilemaan ja laitoimme soimaan suoittuja suomalaisia klassillisen musiikin helmiä. Mm. Finlandia hymni, Toivo Kuulan häämarssi, Suomalainen rukous. Tuntui että vaivuin nirvanaan, musiikki aukoi väyliä aivoissani ja tunsin olevani täydellisen rentoutunut. Yön nukuin älyttömän huonosti. Heräsin vähän väliä jääkylmään oloon ja hetken päästä kiehuvan kuumaan olotilaan.
Tänään en juuri ole jaksanut tehdä mitään. Itseasiassa kaikki voimani vie puolisoni viisaudenhampaan poiston jälkitila kun hoivausviettini on päässyt taas huippuunsa. Ihmettelen itsekin kuinka minä jaksan hössöttää. Ja kuinka kuusikymppinen aikuinen mies osaa käyttää tilaisuutta hyväkseen: osaa passuuttaa. Roolit tahtoo unohtua: minun piti passuuttaa saikulla häntä, ei toisinpäin. Kun en tunne itseäni enää sairaaksi, on helppo olla; kunnes polveen vihlasee, kuin tikarilla pistettäisiin, jotta totuus ei unohtuisi.
Syyslomaviikko alkaa koulukkailla ja lähdemme käymään kotimaisemissa. Nyt on levinnyt tänne prikaatille sikainfluenssa ja varusmiehet kulkevat juuri samalla linja-autolla kasarmilta kotiin ja päinvastoin, joka on ainoa mahdollinen yleinen kulkuneuvo täältä Kainuusta pohjoiseen päin. Mutta toisaalta riski on aika minimaallinen. Kun miehet ovat kotielämästään kulettaneet sen taudin kasarmille, ei se kasarmilla ole syntynyt. Pahempi riski on metsästäjien tielle ajamat hirvet, jäätävä vesisade, musta jää - jos siis lähtee omalla autolla menemään. Pitää katsoa sunnuntaihin saakka, miten säätilat vaihtuvat.

Sairasloma on jo jatkunut toista viikkoa. Tikit polvesta on poistettu ja pystyn jo kävelemään lyhyitä matkoja ontumatta. Täytyy sanoa, että polven putsaus auttoi todella hyvin. Kun unohtaisin, että minun ei tarvitse ontua, nilkuttaa, kunkata, kun pystyn jo varaamaan painoni myös vasemmalle jalalle, ilman tuskan vihlaisua. Tämä sisällä kököttäminen tekee olon vähintään tunkkaiseksi. Ajelimme eilen autolla vanhalle hautasmaalle ja lähdimme käveleksimään ja tutkimaan hautakiviä. Tosin vanhin hautausmaa oli aidoitettu ja polut olivat täysin metsittyneet umpeen ja mieheni kieltäytyi lähtemästä "konteikkoon". Hautausmaat ovat tavattoman mielenkiintoisia talustelemispaikkoja, varsinkin ne vanhimmat. Yleensä kun ajelemme vieraille paikkakunnille huviajelua, on hautausmaa aina kohteemme, jossa voi käveleksiä ja leppuutella jalkoja. Sää oli tavattoman kaunis, aurinko paistoi, oli pari plusastetta ja vielä näkyi ruskan värejä. Huomaamatta meni tunti ulkoillessa.

Tänään vietin aikaa kangaskaupassa, kun odottelin miestäni parturista. Ostin useanlaista kangasta, joista ajattelen jotain ompelevani. Ainakin tämä ompeluinnostus on valtava. Yskä ei tahdo parantua, kun kankaat pölisevät, mutta se tuntuu pieneltä siihen nähden miten nautin luovasta tekemisestä. Kävin myös kirpputorilla, jossa sain menemään toista tuntia. Mitään erikoista en juuri viitsi ostaa, paitsi virkkausohjelehtiä (löysin yhden) ja lankoja. Tällä kertaa taisin ostaa myös Aku Ankka-kirjan, jossa oli jonkun vuosikymmenen puolen vuoden lehdet. Kuitenkin olin nukahtanut sängynpäälle kun oikaisin lueskelemaan sitä AA-kirjaa.

Potemista

Eilen sitten tuskainen polviparkani operoitiin keskussairaalan päiväkirurgiassa. Menin jo aamu -seitsemäksi ilmoittautumaan kutsun mukaan, ja kuinka ollakaan, minä olin ensimmäinen leikkausjonossa. Täytyy sanoa, että polvitähystys ei todella ole mitenkään miellyttävä operaatio.
En meinannut kestää millään reiteni ympärille kiristettyä tyhjiösidettä, jonka tehtävä oli estää veren pääseminen polveen leikkauksen aikana. Samanlainen kiristys oli myös polven alapuolella, mutta se ei tuntunut pahalta. Ilmeisesti olin tuskainen, sillä erittäin kaunis ja huolekas silmäpari ilmestyi pääni puoleen ja kysyi: onko kipu lievää, kohtalaista, siedettävää vai sietämätöntä. Minusta se oli lähinnä sietämätöntä. Onneksi löytyi tarpeeksi ärhäkkä kipulääke suoraan kanyyliin, ja kestin sen liki puolentoistatunnin operaation. Polveni kierkukka oli siis revennyt, se korjattiin ja samoin poistettiin "harsoumat". Ikävä oli kuulla, että polvessa on kulumia, ja epäilys, että täysin kivuttomaksi polvea ei saada. Tärkeintä on, että pystyisin kävelemään päivittäisen kuuden kilometrin työmatkani. Se on minulle kuin henki ja elämä, edes tuon verran liikkua päivässä ulkona. Saikulla olen kuukauden, mikä on minulle kyllä outoa. En ole vuosikymmeneen sairastanut oikein mitään, lukuunottamatta astman pahenemista. Polvi ei ole nyt ollenkaan sietämätön ja pystyn kävelemään varovasti. Ilman sauvoja.
Ulkona on syysmyrsky ja satelee hienoa lunta. Sää muuttui talviseksi kun ilmavirtaukset kääntyivät. Ehkä itään päin, tai jonnekin tuonne kaakkoon. Sanotaan että "idän poudat ponnettomat" ja kaakko on "reuhkaetelä".
Lehdet ovat vielä suuressa osassa lehtipuita ja lunta oksilla. Muinoin tuo tiesi pitkää ja taustista talvea.
On tietysti ihana viettää joutoaikaa kauniissa kodissamme, höhhöillä ja muumioitua tyylihuonekalujen sekaan. (kauhea ajatus: olla mitääntekemättä!) Tietenkään en aio pilata polveni toipumista liiallisella jalkeillaolemisella, mutta kunhan eka viikko on saatu menemään, sitten voin ehkä jo aloittaa kunnolla kuntouttamisen. Ajattelin, että menen ihan yksityisesti fysioterapeutille, joka opettaa, mistä löytyisi se nelipäinen reisilihas, jonka tehtävä on tukea ihmisen polvia. Ja kuten aina, vuodesta toiseen on menossa projekti, jonka tehtävänä on saada vielä kymmenen kiloa pois polvien päältä.

Syyspäivä

Kävimme tänään huvilarannalla laittamassa lomaparatiisimme talvitelolle. Mieheni oli pähkäillyt säätiloja viikon verran, jotta uskallammeko-emmekö uskalla -lähteä käymään. Kyseessä on liian nopeasti tullut lumi-ja räntäsade, joka uhkasi tehdä ajokelit sietämättömiksi. Lumi kyllä suli aika nopeasti pois teiden päältä, mutta liukasta se oli kesärenkailla. Vaihdatimme talvirenkaat, joten se huoli oli poissa, ja päivällä meni säätila pari astetta plussan puolelle. Olin laatinut kahden sivun pituisen listan, jonka mukaan yritimme muistaa kaikki tärkeimmät asiat. Tärkeintä oli tietysti, että ikkunat, ovet ja savupellit muistetaan sulkea, ja saunapadasta tyhjentää vesi. Oli toki paljon muutakin, mitä piti muistaa, mm. että aurinkopaneelisähkö muistetaan katkaista ja tv tuoda kaupunkikotiin. Evästelimme päiväteet kodalla nuotiolla. Nuotiolla poltimme kaikki kertyneet poltettavat kuitit yms. paperit, joita ei voi viedä yleisiin roskiin. Siispä sekin tuli tehtyä.
Olen ollut vähintäänkin kipeä kuin koira. Astma paheni ja tulehdutti keuhkoröörit. Menin tiistaina lääkärille ja hän totesi, että rouva on sairas. Väitti että en tiedä tilaani, sillä astmaatikko on hiiidioksidihumalassa kun keuhkopillit vinkuvat ja yskä raastaa. Sekin vielä. Kokeet näyttivät että olin kipeä, tulehdusarvot huiteli korkealla ja yskin aika hurjan kuuloisesti. Lääkäri antoi kovat lääkkeet ja passitti kolmena päivänä käymään aluesairaalan polilla ottamassa spiraa. Siis hengittämässä lääkettä keuhkoihin. Kävin ja se tosiaan auttoi. Mutta kortisoni teki, että satapiikkikawasaki hyrähti taas käyntiin. Poukkoilin kuin mikäkin duraselpupu, ja kauhea heikotuksen hiki valui selkää pitkin. Purin tämän energian ompelemiseen. Minulla on hyvä ompelukone ja löysin hyvää villakangasta. Ompelin hameen. Laitoin kuvan Minnalle ja hän laittoi kauhistuneena vastauksen, että olen ihan kuin mummo, siis äitivainaja.Hame ei sitä huudahdusta tuonut vaan ruutukankainen jakku, äiti kun pukeutui ruutukankaaseen, joka oli tuolloin muotia, kuten nytkin on. No ei ole paha olla äidin näköinen, mutta äidin geenit ovat huonot: alzhaimer. Karmeampaa oli kuulla, että ikäiseni tuttavarouva kotiseudulla on sairastunut alzhaimeriin, joka on jo ihan diagnosoitu. Joten valtuudet ovat hänellä vähissä.
Muistan kuinka murkkuikäisenä päätin, että minusta tulee muotisuunnittelija. Nyt kypsässä iässä tiedän, että ei minua kiinnosta suunnitella muotia, mutta kiinnostaa seurata ja olla ajan hermoilla muodin suhteen. Ja jospa minä nyt vanhemmuuttani opin ompelemaan itselleni yksilöllisiä vaatteita. Olen vähintäänkin friikki vaatteille ja koruille ja kengille ja laukuille ja kaikella kauniille. Mutta tyylistä en niinkään tiedä. Oma stailaaja olisi hyväksi.
Minulla ei ole värisilmää, ei tyylisilmää, mutta on nenälle valuvat silmäklasit. Että ärsyttää kun klasit ei pysy päässä. Pitänee orientoitua käymään tuossa kadun toisella puolella optikolla.