Joulu on taas..

Joulu on tullut taas. Missä on sitten tuo viime joulun ja tämän tulevan joulun välinen vuosi? Mihin se kului, mitä minulle tapahtui vuoden aikana, mitä läheisilleni tapahtui, mitä ystävilleni tapahtui?  Vuosi vanhan vanhettaa, kaksi lasta kasvattaa, sanotaan sananlaskussa. Eli olemme taas vuoden vanhempia.  Vuoteni on mennyt eteenpäin porskutellen. Välillä putoan polvilleni ja sitten taas kiskon itseni ylös. Nuo polviputoamiset ovat totaalisia notkahduksia. Niitä on kahdenlaisia polvilleenputoamisia. Toinen on se, että mieleni kirves putoaa, siis koko elämäni romahtaa sillä hetkellä ja elämässä ei oikein näy minkäänlaista valonpilkkua. Yleensä tällainen kirveenputoaminen tarkoittaa sitä, että olen antanut itseni löysätä hetkeksi, olen siin antanut hetkeksi itselleni periksi. Siinä on hyvä tilaisuus mielen kirveen päästä pölkkynsä päästä irti. Ja voi hele-vata sitä olotilaa, kun ei olekaan pystynyt olemaan itsensä herra. Olen usein miettinyt omaa elämääni oikein syntyjen syvien kautta ja tullut seuraavaan tulokseen:
 Minulla on kiltin tytön -syndrooma, eli minun on mahdotonta sanoa sanaa "ei",  ja "kaikkiminullehetitässänyt"-syndrooma. Ajatelkaa, kaksi kauheinta syndroomaa mitä voi olla. En tahdo malttaa rauhoittua, vaan koko ajan kerään itselleni tunteita ja tilanteita. Mutta onneksi löydän kyllä aika nopeasti langanpään, josta kiskoudun sitten ylös polviltani. Toinen totaalinen polvilleennotkahtaminen on se, että minulle tulee hillitön halu konkoilla polvilleni sänkyni viereen rukoilemaan. Se on hassunnäköistä, sillä olen aika muhkea ja ähellän melkoisesti kun laskeudun polvilleni. Asentoni ei ole mukava eikä harras, mutta rukoukseni kumpuaa syvältä.  "De profundis clamo ad Te, Domine!"  Sen jälkeen olen levollinen. Olen siis huomannut, että kirkkoonkuulumattomana olen hyvin harras uskovainen. Naurakaa pois minulle, mutta niin vain on. Sanokaa että van, niinkuin kainuulaiset toteavat. Eilen ahdistuin niin että aamuaikaisella kaivelin kirjahyllystä valtavankokoisen Perheraamatun. Se on mieheni perintöjä ja siinä on kuva joka toisella sivulla. Kauniisti piirretty piirros.  Minulla oli kai jonkinlainen noitamainen loitsu mielessä, sillä pläjäytin mielestäni ajatuksen, että olkoon se kohta, joka aukeaa, minulle lohtuna ja ohjeistuksena. Avautui Korkea veisu, muistan että jae 6. Siinä sanottiin, että rakasta, rakasta juurru rakkauteesi.... jotenkin noin pääpiirteittäin. 
Notkahdun valui hitaasti varpaitteni kautta alas ja kirves irtaantui hartioiltani. Kaikkea saa tehdä, kaikkea pitää tehdä.
"Kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto, elinehto.
Värisevää sielua ei saa talloa." 
Kiitos hänelle, joka tuon on runoillut, kopsasin sen netistä.
Olemme päässeet siihen vaiheeseen, että mieheni terveys kestää lähteä viettämään perhejoulua kotiin maalle.
Tyttärien harteille on jäänyt kodin pukeminen jouluun, itse olen leiponut joululeivonnaisest ja ostanut lahjat. Pakkasta tuntuu olevan -31 astetta. Se on oikein hyvä joulupakkasilma. Tiet ovat hyvässä ajokunnossa ja luulen, että bussiin mahtuu, sillä koulukkaat ovat jo päässeet lomalle, osa alkuviikosta ja loput eilen. Ja ulkona on taatusti joulukorttimaisema. Yleensä joulunodotus on parasta mitä voi olla, ja joulu on sitten se aika, että onko miten väsynyt tai pirteä tai onnellinen tai mikä mielentila onkin.
Tahdon toivottaa Teille Ystävät Oikein Rauhallista, Onnellista Joulua!