Tummia pilviä

Elämässä joutuu aina välillä tilanteeseen, jossa on mitä melkoisesti tyhjän päällä. Minä jouduin kaksi viikkoa sitten tilanteeseen, jossa jouduin katsomaan "ilmestyskirjaa", kuten tyttökirjoissa sanotaan. Mieheni sairastui äkillisesti vakavasti ja siitä alkoi sitten täysin uudelleen kirjoitettu käsikirjoitus näytelmään nimeltä elämä.
Sairauskohtaus säikäytti pahasti, ja kaikki mitä eteen tuli, oli aina pahempaa kuin edellinen tieto. Mutta -mutta elämä on siitä jännä värkki, että se kummasti osaa korjata tilannetta. Kun mieheni sai tehohoidon keskussairaalassa, hän alkoi toipumaan ja tilanne alkoi kääntymään paremmaksi. Sain mieheni kotiin toipumaan ja minusta kuoriutui piilevä hoitsu. Äiti-ihmisenä olen hoivaviettinen ja kuulostaa jo siltä, että hössötän liikaa.
Jo lääkkeiden määrä oli saada minut epävarmaksi ja tietysti potilaan heikoksi. Jos lääke ei tapa niin se vissiinkin parantaa. Kävin apteekista kaiken mahdollisen apuvälinevaraston, mitä mahdollisesti tarvitsimme: dosetin, verenpainemittarin jne. En ole ikinä ennen ottanut sormen päästä pisaraa, mutta nyt jo pois tiehensä osaan napsauttaa näytteen. Tosin harjoittelin itselläni ensin. Verenpaine on helppo mitata, sillä digitaalinen mittari näyttää   automaattisesti tuloksen. Tietenkään en itse ole vastuussa mieheni hoidosta, vaan terveydenhoito on se joka seuraa ja ohjaa. Minä olen pikkuinen piika vain, joka yrittää parhaansa. Mutta sen huomaan, että paraneminen edistyy, kun on kotona tutussa sängyssä. Olen nyt aluksi viikon lomalla, että pääsemme eteenpäin.
Talvi tuli ankarana. Kipaisin päivällä kaupassa ja totesin, että viima teki kymmenen asteen pakkasen kaksinkertaiseksi.  Joten oli hyvä syy poiketa kirppiksellä. Olen tehnyt ainakin yhden hyvän löydön, eli löysin kattokruunun makuuhuoneen kattoon. Vanha kattovalaisin oli kyllä ostettaessa kaunis, eli valkoiseksi himmennettyä lasia, jossa oli kuvioita. Kun tämä valaisin oli kiinnitetty kattoon ja kun sitä katseli sängyltä ylöspäin, kuviot muodostivat Hyvin Ruman Kuvan. Joten oli hyvä syy ostaa tuo kristallikruunu, joka on kuin jääveistos, kuten systeri totesi kuvasta, jonka lähetin hänelle. Mietin, että kun saan mieheni kotiin sairaalasta, valaisin on hänelle yllätys. Tuurini ja viuhkani jatkuivat, sillä sain myös sen kattoon kiinni, kun tuttu Puuhapete
kävi ripustamassa lampun kattoon. Samalla sain laitatettua myös palovaroittimen ja vaihtamaan lamput palaneiden tilalle.
Jouluun on aikaa enää vajaa kuukausi. Minne tämä syksy on taas livahtanut. Miksi en ole ehtinyt tehdä mitään mitä olen aikonut tehdä: laihduttaa kymmenen kiloa, juosta kerran viikossa muutama kilometri, hankkia uusi kampaus? Nuo ovat vain pieni osa, mitä olen suunnitellut. Lihat ovat pysyneet ennallaan, tukka roikkuu, kävelen kyllä joka päivä, ja välillä hilipasen juoksuun, kun tuntuu, että on pakko. Elimistö vaatii sitä välillä.
Hölkkään ehkä sata metriä. Mutta kun kuljen tavan villakangas takki päällä työmatkat, on juokseminen lähinnä hassun näköistä. Nyt sain aikaiseksi, että hankin kevyttoppapuvun, joka helpottaa työmatkojen kävelyä ja hölkkäystä.
Systeri neuloo (ja kehui melkein menettäneensä hermonsa) minulle tilaustyönä vaaleanvihreätä silkkihuivia, malliin Haapsalun pitsihuivit. Odotan sitä mielenkiinnolla. Mallilla ei ole väliä, kunhan huivi valmistuu joskus. Hermot saavat säilyä. Itse kilkutan villalangasta töppövillasia, niinkuin poikani sanoi lapsena villatöppösistä, ja  neulon myös vanttuita. Minusta villalanka on rauhoittavan tuntoista sormien välissä.
Mieli on levoton - kun saisi tuon rauhallisemmaksi.