Takatalvi

Ulkona alkoi mitä keväisin lumimyräkkä: onhan sanonta, että tyttösen mieli vaihtelee kuin keväinen sää. Olen pakannut huomenna alkavaa kuntoutusviikkoa varten viidentoista vuorokauden vaatteet. En tiedä miksi, mutta aina kun olen pakannut, huomaan, että en varmasti pärjää ilman tuota ja tuota puseroa. Olen jo kaksi kertaa vaihtanut matkalaukun isompaan. Olen niin hiiskatin uupunut tänä keväänä. Siihen on syynä se, että aloitin kuntobuumin, joka päivä kahdeksan km:n kävely ja sitten vielä työstressi. Töissä on ollut mielettömän kiire. Jokainen on stressaantunut ja hermot kireällä. Minä notkahdin elämässäni ensimmäisen kerran ja menin vessaan itkemään. Jotenkin hermot eivät kestäneet kun menin töihin ja yksi työkaveri tuli silmille. Hänellä oli kai itsellä liian tiukka tilanne, ja se piti purkaa minuun. Siitä seurasi se, että koko työyhteisö tajusi, että olimme ihan katkeamispisteessä. Naiset joutuvat liian tiukille nykyisin työelämässä. On ihan syvältä se ajatus, että pelkästään hoitohenkilökunta on tiukoilla, sillä myös palveluammateissa me naiset joudumme venymään yli äärirajojen. Ja palkka on sikahuono. Itkut on itketty ja eteenpäin elävän mieli. Olisin saanut saikkua, mutta en voinut hakea, koska minun oli tehtävä omat työni, ne olisivat jääneet toisten harteille.

Minulla oli tosi ihana lauantai, siis eilinen, sillä sain käydä pikaisesti syömässä kahden lapseni kanssa. Poika tuli Oulusta, hän toi pikkusysterille pyykkikoneen. Oli kyllä tosi ihana nähdä molemmat lapset saman pöydän äärellä. Hämmennystä aiheutti tosin se, että jouduin pyytämään kyytiä työkaverilta, joka omasta mielestään oli ”joutilas” kuskiksi. Hän viihtyi syömässä myös pitsaa kanssamme. Kiitos siitä hänelle. Tosin kuopus kysyi: ”oletko vaihtanut ukkoa”?

Luin systerin blokista, jossa hän oli nähnyt järkyttävän painajaisen, joka oli tosiaan niin järkyttävä, että ihan huvitti moinen. Tuskin hän panee pahakseen jos liitän tähän linkin tuosta painajaisesta http://palinzon.wordpress.com/. Itse näin toissa yönä painajaista, että soudimme näiden kahden nuorimmaiseni kanssa lammella ja rantauduimme saareen. Siellä törmäsimme ampiaispesään, josta kävi kimppuumme satapäin amppareita. No pakenimme ja menimme lääkäriin. Siellä lääkäri totesi minun kohdalla, että kuolet sinä pistoihin, niitä on yli sen rajan joka on tappava. Unessa muka nautin tilanteesta, kokosin rakkaani ympärilleni ja kehuin kuolevani. Shit, sama ressi jatkui vielä aamulla. Uni tiesi hyvää, siis tapasin nämä kaksi nuorintani. Unella on likainen takamus. Muuten tässä on tosiaan kevät tullut kohisten , mahla alkanut virrata myös kalkkeutuneissa suonissa . Olemme jo huhtikuussa ja vasta toinen kampaamoreissu ja tälle vuodelle takana. Juurikaan en ole täydentänyt vaatevarastojani (kun ei ole tilaa kaapeissa) enkä ole tuhlannut senttiäkään. Minulla on kova hinku saada kotimaatilan kylpyhuone rempattua, lattiat maalattua ja piharakennus maalattua. Itse en tietenkään kerkiä noita tekemään. Missä on se en entivanhanen kökkäjäiselämä, siis talkoohenki? Keittäisin ison padan hernesoppaa ja laittaisin kahvipannun kuumaksi, jos tietäisin että meille tulisi talkooväkeä. Mitä mieltä olette frendit, onko vapaaehtoisuutta? Joskus hillanpoiminta-aikaan, kun vietän kesälomaa. Maa on jo valkoinen lumesta.