Baby alpakkaa ja painajaisunia

Systeri oli saanut lahjaksi upean baby- alpakkahuivin. Kateus iski ja tietysti halusin samanlaisen. Huivi on tyyris, kaunis ja tyylikäs. Systeri laittoi linkin josta sen sitten tilaamme. Ts. isäntä tilasi sen minulle. Hän arvuutteli meilin kautta väriä, ja päädyin joko vihreään tai punaiseen.
Olen ollut tosi rasittunut työkiireistä ja sitten se kostautui painajaisunella. Näin aivan kamalaa unta. Siis ihan aitoa kummitusunta. Vain unessa voi olla kaksipiippuisia parapellumeita (tarkoituksella väärinkirjoitettuna) joiden kummastakin piipusta valui verta. Jonka siis se kummitteleva juoppo merimies sai aikaan. Siinä unessa sain houkuteltua kummittelevan juopon merimiehen pois talon vintiltä, tai paremminkin avolakalta, heiluttelemalla viinatuoppia, jonka kummitus humahti hakemaan, jossa välissä Tiina-niminen tyttö, joka oli unessa jäänyt kummituksen vangiksi, pääsi pois. Ja heräsin siihen että kiljuin ääneen, mikä tietysti kauhistutti makesti nukkuvaa puolisoani. Joka sitten marisi, että kiljuntani herätti hänet eikä hän saanut moneen tuntiin unta. Pian kääntyy joulukuulle ja vettä satelee, lumet ovat häippäisseet.
Eipä tuo minnua häirihte. Pidän kesäisemmästä ilmanalasta. Minulle sopisi vaikka kokonaan lumeton talvi. Tietysti pimeys ja jatkuva hämärä on keljua, mutta emmehän me ährää enää tilley-lamppuja, vaan naps vaan ja valo on syttynyt. Tulkoon valkeus.
Toistaiseksi se sikainfluenssa ei ole iskenyt täällä meillä päin oikein keneenkään, joten odottelemme sitten mahdollista toista aaltoa. Otan kyllä rokotuksen jos se minulle annetaan, lupeissa on, vuoden vaihteen jälkeen kaikki suomalaiset saavat rokotteen.
Luin lehdestä, että Havukka-ahon ajattelija on nyt valmis, siis elokuva, jossa siis on pääosassa ihana Kai Lehtinen. Hän on suomalaisista näyttelijöistä ehdoton numero yksi. Olen katsonut kaikki hänen elokuvaroolinsa ja tv-näytelmät. Ja olen ihan fani. Toinen on suuri Jukka Puotila.
Nyt sitten odotan, että pääsen näkemään Havukka-ahon ajattelijan valkokankaalta.

Lueskelua

Olen lukenut Heikki Turusta ilta illan jälkeen, ja mitä enemmän luen, sitä varmempi olen, että Henkka on Numero Yksi. Saattaa siinä tietysti olla syynä sekin, että tunnen Pohjois-Karjalan veäntämismurteen omakseni, asuimmehan siellä kymmenen pitkää vuotta elämästämme.
Mutta Pielisen pohjoispuoleiset alueet, siinä Vuonislahden ympärillä, ovat Henkan omaa aluetta. Olen käynyt fanina töllistelemässä hänen syntymäkotiaankin, kun kävimme Vuonislahdella Paaterin kirkkoon tutustumassa. Kun näin kyltin Julkuvaaraan, tuntui että käsivarteni menivät kananlihalle. Tuli heti mieleen lause yhdestä kirjasta -"Sinä et tunne Julukuvoaran miehiä..."
Tosin tuossa lauseessa viitattiin mustiin ja sitkeisiin miehiin, joilla on suden katse. Nyt olen lukenut kirjaa Yö kevään kuun. Kirjan tunnelma on ihan just kuin se oli 60-luvulla. Vaikka itse taisin leikkiä vielä nukeilla 60-luvulla, oli minulla vanhempia sisaruksia, joiden kautta imin Beatlesin ja tupeerauksien ihanuutta. Heikki Turusen kirjojen lukeminen on sillä tavalla erilaista, että ensilukemisella en ymmärrä ihan kaikkia kielikoukeroita. Mutta toisella lukemisella saan kokonaisuuden hahmotettua mieleeni. Suosittelen lämpimästi!
Olemme mieheni kanssa olleet terveitä ja verrattain hyväkuntoisia, sillä elämme hyvin säännöllistä elämää. Syömme sopivasti ja nukumme tarpeeksi. Ulkoilemme ja laiskottelemme sopivasti. Itselläni on tosin vähän liian kiire koko ajan. Tuntuu että aina on maanantai ja aina on perjantai. Viikko on jotenkin lyhentynyt.
Sukkapino on silti kasvanut ja olen opetellut jo tekemään kauniita sukkatöppösiä, kun aluksi tein vain helppoja. Kaikkea oppii. Nyt minulla on mielessä, että voisin aloittaa jonkun isomman työn tekemisen, joka olisi jonkinlainen diblomityö hyvin alkaneesta neulomisharrastuksesta. Mutta jotta en väsytä itseäni liian suurella työllä, etsin huolella ohjeen ja valitsen langat, jotka ovat liukkaita ja nopeita neuloa.
Kävin tänään ottamassa kausi-influenssarokotuksen. Sika-influenssasta ei juuri enää puhuta, joten se lienee jo käynyt huipussaan. Toivottavasti.

Kulttuurinautintoa

Kiireinen työviikko huipentui perjantai-illan kulttuuritapahtumaan. Pukeuduime parhaimpiimme ja menimme mieheni ja tyttäreni kanssa kuuntelemaan Karjalan Filharmonikkoja, kapellimestarinaan Marius Stravinski ja solistina sopraano Julija Zamjatina.
Kaukametsäsali oli liki täynnä yleisöä. Huomasimme että iältään kuudenkymmenen ja kuoleman väliltä, vain neljä oli alle 25 -vuotiasta. Mutta aikuinen väestö on tavattoman innokasta osallistumaan ja ennenkaikkea heidän pukeutumisensa juhlaan on näyttävää. Inhoan Kajaanin "meillä ei pönötetä" -mentaliteettia. Mikä tarkoittaa sitä, että kun Kaukametsäsalissa on konsertti, oli se sitten Loiri tai Rusanen, on väki erittäin vaihtelevaisesti pukeutunutta. Seassa on lököttäviä housunpersauksia, virttyneitä neuleita, kuminauhalla kietaistuja saparoita, ja sitten mustia mittatilauspukuja, silkkisolmioita, pitkiä iltapukuja. Ts. laidasta laitaan. Minun mielestäni konsertti-illan yksi kohokohta on pukeutua juhlaan. Mutta esitys, jota menimme kuuntelemaan, oli todella ihana. Kainuun jäyhä yleisö vallan villiintyi sopraanon esityksistä. Tyttö oli enemmän kuin hyvä. Hän osasi myöskin esiintyä yleisölle. Kauniit kasvot ja upea olemus, oli tietysti osasyynä. Hänen äänensä peittoaa kyllä suomalaisten kilkkujen äänet.
Olen ollut koko päivän vähän väsyksissä, sillä viikko oli tietysti rankka, kun aloitin kävelemään työmatkat. Siinä on kaksi puolta, siinä kävelemisessä. Jaksaa istua päivän töissä, jalat eivät turpoa ja keuhkoissa on happea. Toisaalta sitten väsyy terveellisesti. Mutta toisena puolena on se, että minulla on aina nälkä ja tulee syötyä ihan turhan paljon, joka tuntuu sitten ripoina tuossa vyötärön kahta puolta. Jenkkakahvoina, polkkaripoina.....
Nukuin hyvin tunnin päiväunet, joten arvelin istua kujelma käsissä ja ehkä katsoa jotain elokuvaa telkusta.
Päivitin puhelimeni softan, kun tuo kaksi vuotta vanha nokialainen alkaa olla niin hidas, että ei tahdo jaksaa odottaa, että saa kuvan napsautettua. Hyvin päivitys onnistui, alun takkuilun jälkeen. Piti vain löytää oikea ubsiportti. Tällä megan yhteydellä siihen meni parikymmentä minuuttia aikaa. Edellisen kerran kun päivitin gsm-verkon 34 kilobitin yhteydellä, meni aikaa kuusi tuntia.
Olen odotellut tietoa, että kotipuolen hirviporukka olisi saanut kaadettua hirvikiintiömme. Mutta ei, ei onnistu. Olisiko koirien puute syynä. Oma vanhus hirvikoira ei jaksa enää olla innostunut muusta kuin ruokakupista ja nukkumisesta ja leijojen heittelystä takareijästään. Kuulin, että siellä olisi kasvamassa uutta hirvikoirasukupolvea, mikä on hyvä asia. Minna aikoikin ehkä itse aloittaa hirvenmetsästyksen, joten olen arvellut, että hankin kasvamaan hyväkirjaisen hirvikoiranpennun. Mutta se on kiinni Minnasta, ehtiikö hän kasvattamaan koiraa muiden töiden ohella.

Lunta... räntää...

Ensimmäinen talvinen päivä valkeni tänä aamuna: parin asteen pakkanen ja valkoinen lumipeite, ja jopa auringonnurkka, tekivät ihmeitä. Maailma valostui ihan kunnolla. Kävelin hiljalleen työmatkan ja nautin siitä, että lunta hipsui kasvoille. Tavoite on kolmekymmentä km viikossa ja melkein sen saavutankin, jos jaksan vielä huomenna kulkea työmatkat kävellen. Näin unta, että olin Puukäpylässä, jossa vietin tuossa muutama aika sitten yönseudun Helsinginreissulla, unessa yritin pysyä pikkuisen tyttäreni perässä, ja jalkani olivat aivan voimattomat. Siis vanhin tyttäreni oli unessa alle kouluikäinen. En kertakaikkiaan jaksanut vetää toista jalkaani perässäni. Eli siis jalkani ovat väsyneet ja kireät tuosta kävelemisestä. Venyttelin varmasti kymmenen minuuttia sängyssä. Näky olisi ollut varmaan aikamoinen. Kinttu vuorotellen kohti tyynyä. Mutta se auttoi kummasti.
Viestittelin tuossa aamulla eksmieheni kanssa, sillä samassa Puukäpylä-unessa hän pyysi minua ottamaan yhteyttä. Lasteni isovanhemmat ovat jo yli kahdeksankymppisiä ja huonokuntoisia, varsinkin mummo, joten arvelin, että olisiko unen pyyntö jotenkin koskettanut sinne päin. Ei onneksi mitään sellaista. Mutta sainpahan kuitenkin mainittua, että hän anoisi kotimaatilamme jäteastian tyhjentämistä mahdollisemman pitkälle aikavälille, sillä yksi ainoa ihminen ei juuri saa täyttöä siihen lainmukaisesti tyhjennettävään jätepönttöön. Ja naapureissa asuu myös vain yksi ihminen per talous, joten tuntuu, että turhaa siellä edes käydään jäteauton kanssa. Kun talouksissa on koiria, jotka syövät kaiken mikä ei huutaen karkuun juokse. Ja isot leivinuunit ja pannu-uunit, missä poltetaan se yksi maitopurkki. Tähän törmää jatkuvasti, että sivukylien talouksista ei tahdo riitää jätettä vietäväksi kaatopaikoille. Sitä ei Suomen jätelaki oikein tahdo ymmärtää. Mutta laki mikä laki. Onpahan sekin yksi syy, että meidänkin sivutie pidetään auki kunnan toimesta, kun jäteauton pitää päästä pari kertaa kuukaudessa käymään. Takanapäin on ne ajat, kun meidänkin perukasta lähti kymmenkunta lasta koulutaksiin.
Huomenna olisi tarkoitus käydä nauttimassa kulttuuritarjontaan. Karjalan filharmoninen orkesteri tulee esiitymään Kaukametsäsalissa. Menemme mieheni ja tyttäreni kanssa, joten miehelläni on voita molemmille puolille leipää. Mieheni aivastelee ja niiskuttaa jonkinlaisen nuhantapaisen kourissa, mutta hän on niin terve, että ei sen kummemmin kyllä sairastu. Ei ole kuulemma "elläissään" sairastanut kuumetta. Se on kyllä aikamoinen ihme.

Isäinpäivänä

Nauroin itseni tärviölle kun kuuntelin youtubesta "pensselisetääää". Että jollakin hemmolla on leikannut lanttu, kun on tuon keksinyt imitoida suomeksi. Tuli mieleen, että kyllähän näissä isissä tahtoo olla sitä "meisselisetää - pensselisetää", että vitsit ovat vähissä. No ei nyt pahoiteta isien mieltä, leikitään, että kaikki isät ovat maailman parhaimpia isiä. Harmittaa, että on olemassa miehiä, jotka eivät ole saaneet tulla isäksi syystä tai toisesta, ja toisinpäin.
Tasapuolisuuden nimissä, myös meistä äideistä voi käyttää samaa kriteeriä.
Olen aloittanut nyt vakituisesti työmatkojeni kävelyn. Polvi tuntuu hyvältä, tosin tuntuu hieman vieläkin, mutta 80 % on ihan ok. Elimistö alkaa herätä horroksesta, kun saa happea koko keuhkoilla tuon puolen tunnin kävelyn myötä iltaa-aamua.
Sikainfluenssa on levinnyt tänne Kainuuseenkin. Se oli odotettavissa. Olihan Prikaatilla jo aikaisemminkin muutama tartunta, mutta nyt me siviilitkin olemme jo saaneet virukset keskuuteemme. Kun vertasin blogissani -68 vuonna sairastamaani Hongongilaista, ja sitä että silloin ei tahtonut olla edes aspiriinia lääkkeeksi, en osaa panikoida tätä sikainfluenssaa. Minna perusteli hyvin, että hän ei myöskään panikoi, mutta on ärhäkkä yhteiskuntakriitikko. Että enää ei eletä 60-luvulla, vaikka silloin kylässä oli kauppa ja kirkolle pääsi onnikalla päivittäin. Kyllä olen samaa mieltä, että rokotukset riskiryhmille kuuluu antaa ajoissa, ilman että tarvitsee aikuistenkin miesten tapella rokotusjonossa.
Olen edelleen neulonut sukkaa ja töppöstä. Se jäi kai jotenkin päälle. Kun on lankoja iso korillinen, ja ulkona on kylmä, on villalanka mukavantuntuista sormissa.
Mieheni on äreänä, sillä digiboksi sanoi itsensä irti. Minä tarkistin kaikenvaralta imuroinko johdot irti, mutta en nyt tällä kertaa. Joten rikki mikä rikki. En ole ollenkaan pahoillani vaikka onkin rikki, minua kiinnostaa äärimmäisen vähän mikään tv-ohjelma. Olen ihan oikeasti huomannut, että todellakaan en viitsi katsoa telkkaria. Alkaa olla pimeintä aikaa vuodessa, eli hämärä antaa hämärälle kättä. Tämä aika vuodesta on aina vähän unista aikaa.

Tautista talvea

Muistan sen kauhean influenssatalven vuonna 1968, kun Hongongilainen iski meidänkin kotikyläämme. Kansakoulu suljettiin oppilaskadon takia kuukaudeksi. Se oli tosi kelju tauti. Kaaduimme koko kotiväki sänkyihin, yskimme ja köhimme ja kuumeilimme mielestäni pari viikkoa yhteensoittoon. Minulle on jäänyt muistikuva, kuinka makasimme kuumeessa ja taudissa koko perhe, jopa isä ja äiti makasivat omassa sängyssään, johon he asettuivat aamunavetoinnilta tultuaan. Ja yhtä-äkkiä naapurin isäntä seisoi pakkashuuruisessa oviaukossa iso karvahattu päässään ja kysyi että kuinka sitä täällä voidaan. Kun vihdoin kahden viikon jälkeen pääsin naapuriin leikkimään, yskin hirveästi ja naapurin tyttärellä valui vesi nenästä. Olimme me kyllä surkeita. Nyt sitten luemme joka päivä kauhujuttuja kuinka hirveä epidemia on meneillään. Jotenkin asioihin oppii suhtautumaan kun lukee Kainuun historiaa, jossa kerrotaan, kuinka isorokkoepidemia tuli säännöllisin väliajoin tuosta Venäjän rajan takaa ja tappoi kyläkunnittain talot tyhjäksi. Aina oli aloitettava alusta. Nykyisin emme millään haluaisi sairastaa edes normaalia nuhakuumetta, korvatulehdusta, yskää. Lietsotaan paniikkia ja pelotellaan kuinka epidemiaan voi menehtyä. Kuitenkin joka päivä menehtyy liikenteessä nuoria, joudutaan väkivallan uhriksi, hukutaan... Minusta lasten vanhempien pelottelu on mennyt turhan pitkälle. Muutenkin nuoret äidit ja isät ovat koko ajan stressaantuneita, kuinka pienokaiset selviävät tavallisista tarha- ja koulupäivistä ilman vammoja.
En tiedä miksi en osaa olla niin vauhko. Eipä silti, inhoan kyllä jo tavallista "koniyskää", joka vaivaa aika-ajoin, astmaattinen köhisijä kun olen. Olisikohan näitä, jo melkein tappeluja, joita kuulostaa ilmenevän rokotusjonoissa, edes tullut, jos tätä paniikkia ei lietsottaisi.
Nukuin äärimmäisen huonosti. Itseasiassa en tainnut edes nukahtaa koko yönä. Tai ehkä pari-kolme tuntia. Kello oli liki neljä aamulla, kun sain vihdoin torkahdettua. Ja nousin jo puoli kahdeksan, kun en jaksanut enää odottaa unta. Olen tosi huono nukkuja. Minulla on kauhean vaikea saada unenpäästä kiinni. En halua syödä nukahtamislääkkeitä kuin silloin tällöin koska niiden avulla nukahtaminen on äärimmäisen helppoa. Niihin tottuu. Pitäisi keksiä mikä minun nukahtamisessani on vialla. Onkohan se jokin alitajunnallinen ajatus, että valvon mieluummin.
Mutta ei sitä aina jaksa valvoa.
Kolme vuotta sitten avioeroni aikoihin oli tilanne pahimmillaan, enkä saanut nukuttua mielestäni ollenkaan. Mutta sain silloin avun eräältä ystävältäni. Ts. eräs tosi hyvin unen päästä kiinni saava ystäväni opetti konkreettisesti kuinka nukahdetaan. Siihen kuului ainakin se sääntö, että pitää pysyä univuoteella ja asettua aloilleen. Eikä lähteä ulos kello kolme kesäyönä, eikä istua tietsikalla ainakaan. Vissiin se on oikea ajatus, että jaksaa olla nukkuvinaan, eli vaikka ei ole unessa, on kuitenkin aloillaan.

Neulomista ja muuta höhhöilyä

Tänä aamuna heräsin tekstarin ääneen, jossa esimieheni kysyi, josko saisin luuni liikkeelle ja menisin jo huomenna töihin, enkä vasta ylihuomenna. Olisi koulutuspäivä, josta ei olisi varaa jäädä pois. Vastasin, että tulen mielelläni. Hyvä että en jo huraata huutanut. Olen totaalisen kyllästynyt neulomaan - kutomaan puikoilla, siis tikuilla. Vaikka ylpeänä voin sanoa, että opettelin kärsivällisesti magic loop-tekniikan, kutoa kaksi sukkaa pyöröpuikolla samalla kertaa. Ensin en tajunnut, että miten saan ne "irti" toisistaan, kunnes järki sanoi, että en mitenkään, vaan käytetään kahta lankakerää tai saman kerän molempia päitä. Jotenkin tuo tekniikka ei minua nopeuta. Olen jo nopea tikuttelemaan yhden sukan kerrallani viidellä puikolla. En pode toisen sukan syndroomaa. Jonka virallinen termi on: jaa- en osaa kääntää tuota in english. Enkä viitsi vakoilla kuukkelista. Systeri on vuosia ja vuosia pitänyt yllä projektia: sukkia pienille varpaille (venäjän katulapsille) ja ilmeisesti neulonut jo satoja sukkapareja, ainakin siitä päätellen mitä hän on kertonut projektistaan. Minulla on paljon vähemmän kunniahimoinen tavoite: sukat rakkailleni. Siinäkin on urakkaa ihan tarpeeksi. Voihan olla että rakastan salaa Brucea, jonka elokuvia katsoin katsomasta päästyäni viime viikonloppuna kun oli Brucen elokuvaviikonloppu.
Mm. Die hard.... Panttivanki...ym. En siitä huolimatta taida neuloa Brucelle sukkia. Tai suurelle elokuvaihanteelleni Jean Renolle.. aaaah.... Mutta sukista vielä: on kummallista neuloa sukka kärjestä varrensuuhun, eikä päin vastoin. Opettelin senkin. Kantapään lavennus, ei kavennus, nimeltään tiimalasikantapää, oli aika hurja juttu. Mutta senkin selvitin. Matematiikan opettajani olisi vihdoin ylpeä minusta. Kun osasin jakaa ja kertoa silmukat oikein.
Löysin Anttilasta mahdottoman ihania tuikkukynttilöitä. Niissä on pieni polttimo-hehku, nappipatteri ja loimahteleva valo. Poltan nyt kynttilöitä Muurlan lasikynttilälampuissa, jotka löysin kirppikseltä. Eikä tarvitse pelätä että savuttaa tai tekevät tulipalon. Siunattu se insinööri joka nuo kehitteli. Kynttiläpari maksoi 4,95 euroa ja lupaus pakkauksessa: kestää polttaa 20 tuhatta tuntia.
Ajatelkaa!
Eilen kävin siis kampaajalla, jonka hintaa tuossa toissapäivänä mietin. Nyt sitten "tappausin tunnolleni" ja päätin että en luovu saavutetusta edusta. Puolisoni lupasi avioliiton alkuvaiheessa, että jos luovun pitkästä pitkästä tukastani, hän maksaa kampaajani. Joten se siitä. Mitäpä minä siitä murehtisin. Hyvä vain, että kansantalous pyörii. Kampaajat ovat pienyrittäjiä, jotka hankkivat leipänsä ammattitaitoisella ja vaativalla työllään.
Kävelimme tänään joen rantaa tunnin ajan. Sää oli mitä ihanin. Ja polveni ilmoitti itsestään vasta vastamäessä, onneksi vähän. Uskon, että työmatkojen kävely voi alkaa ihan ilman polvivaivoja. Ikävä kyllä kuntosalille en voi enää mennä. En uskalla ottaa riskiä, kun en tiedä kuinka paljon kestän sitä riekkumista. On parempi vaikka jumpata kotona, kuin riekkua kuntosalilaitteissa raskailla painoilla. Tosin kuntosalilla on aina silmänruokaa, joten menetys tuokin.

Pääkallokeli

Tarkemmin sanottuna pääkallonhalkaisukeli tuolla ulkona. Lähdin reippaasti viemään roskia ulos ja .. no järkivähäni jostain syystä ilmoitti, että varo hyvä ihminen, siellä on liukasta. Kuitenkin menin niin vauhdikkaasti että luistin kengänpohjilla valehtelematta parikymmentä metriä vapaatyylillä. Roskapussit pysyivät matkassa ja rouva ei onneksi joutunut suutelemaan maata, mutta säikäytti se melkoisesti. Kun toinnuin säikähdyksestä, tajusin, että viime yönä on satanut alijäätynyttä vettä, joka on jäätynyt peilikirkkaaksi vielä lumettomalle katutasolle.
Aitaa turvana käyttäen pääsin kalloani halkaisematta takaisin sisälle.
Eilen oli vielä ihana syyssää, kirpeä pikkupakkanen ja kuura valkaissut maisemat. Olimme parin tunnin reissulla huvilarannalla, jossa katsastimme kuinka pihapiiri on asettunut talvehtimaan. Mieheni sytytti kodalle nuotion ja nautimme teehetkestä loimuavan nuotion äärellä. Onneksi siis eilen - tänään ei olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä edes autoon, saati sitten autolla pihalta ulos ilman luistelua. Aika tuntuu rientävän kohti joulunodotusta. Itseasiassa olen jouluihminen ja minulla on jo kauppakassillinen joululahjoja valmiina. Ostelen pitkin syksyä kaikkea mielenkiintoista pientä, sellaista jota ei niin kovin tarvitse, mutta jos sellaisia saa lahjaksi, ne ovat tarpeellisia. Muistelin viimejoululta jääneen joulupaperirullia. Etsin ja ihmettelin, kunnes muistin, että varastokomerossa ne ovat. Sieltä löytyi viisi rullaa avaamattomana. Mukavaa säilyttää vuoden ja löytää. Yleensä en löydä mitään mitä säilytän, mutta jos ehdin ja viitsin ensin miettiä ja sitten etsiä, niin löytyy. Jos löytyy. Ihan kuin orava joka varstoi eri varastoihin.
Minulla on jonkinlainen arvomaailmankasvatusprojekti meneilläni. Olen parin vuoden ajan muokannut ulkoista olemustani rahalla. Ts. olen käynyt viiden viikon välein kampaajalla ja laitattanut samalla "raamit" kuntoon, eli kestovärjäyksen kulmiin ja ripsiin. Olen pulittanut 120 euroa vain siksi, että voin sanoa, että tukka hyvin-kaikki hyvin. Systeri oli käynyt Viron puolella ja siellä oli saanut täyden remontin ulkonäköön kolmenkymmenen prosentin hinnalla mitä Suomessa. Miksi Suomessa pitää kaikesta maksaa niin mansikoita? Miksi Virossa saa paremmankin remontin ulkonäköön huomattavan edullisesti. Alkoi jotenkin tympäisemään.
Tämä on tietenkin jotenkin provosoivaa, mutta joudun tekemään työtä tällä palkallani kymmenen tuntia että kampaajani huiskaa hiukseni ja kulmani kuntoon puolessatoista tunnissa.
Meitä aikuisia naisia, joilla on puoliso sponssaamassa jos ei itse ole varaa, opetetaan, että kansantalous ei pyöri, jos emme käy kampaajalla, manikyyrissä, pedikyyrissä, ostamassa suomalaisia desingtuotteita, hankkimalla vaatteita, jotka ovat (mikä nykyisin muuten on ) Suomessa valmistettuja. Mainostetaan, että valitse kotimainen saapas, kun hankit saapikkaat.
Mutta kuinka tavallisella kaduntallaajalla on varaa? Ei mitenkään.
Polveni on jo hyvässä kunnossa. Olen kovasti kuntouttanut itseäni ja tulosta on tullut. Mm. yksi vaatekoko on nyt pienempi. Mutta tärkeintä on, että pääsen kävelemään työmatkat, jotka ovat minulle henki ja elämä. Saikkuloman viimeinen viikko on alkamassa. Menen torstaina töihin, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan.