Tummia pilviä

Elämässä joutuu aina välillä tilanteeseen, jossa on mitä melkoisesti tyhjän päällä. Minä jouduin kaksi viikkoa sitten tilanteeseen, jossa jouduin katsomaan "ilmestyskirjaa", kuten tyttökirjoissa sanotaan. Mieheni sairastui äkillisesti vakavasti ja siitä alkoi sitten täysin uudelleen kirjoitettu käsikirjoitus näytelmään nimeltä elämä.
Sairauskohtaus säikäytti pahasti, ja kaikki mitä eteen tuli, oli aina pahempaa kuin edellinen tieto. Mutta -mutta elämä on siitä jännä värkki, että se kummasti osaa korjata tilannetta. Kun mieheni sai tehohoidon keskussairaalassa, hän alkoi toipumaan ja tilanne alkoi kääntymään paremmaksi. Sain mieheni kotiin toipumaan ja minusta kuoriutui piilevä hoitsu. Äiti-ihmisenä olen hoivaviettinen ja kuulostaa jo siltä, että hössötän liikaa.
Jo lääkkeiden määrä oli saada minut epävarmaksi ja tietysti potilaan heikoksi. Jos lääke ei tapa niin se vissiinkin parantaa. Kävin apteekista kaiken mahdollisen apuvälinevaraston, mitä mahdollisesti tarvitsimme: dosetin, verenpainemittarin jne. En ole ikinä ennen ottanut sormen päästä pisaraa, mutta nyt jo pois tiehensä osaan napsauttaa näytteen. Tosin harjoittelin itselläni ensin. Verenpaine on helppo mitata, sillä digitaalinen mittari näyttää   automaattisesti tuloksen. Tietenkään en itse ole vastuussa mieheni hoidosta, vaan terveydenhoito on se joka seuraa ja ohjaa. Minä olen pikkuinen piika vain, joka yrittää parhaansa. Mutta sen huomaan, että paraneminen edistyy, kun on kotona tutussa sängyssä. Olen nyt aluksi viikon lomalla, että pääsemme eteenpäin.
Talvi tuli ankarana. Kipaisin päivällä kaupassa ja totesin, että viima teki kymmenen asteen pakkasen kaksinkertaiseksi.  Joten oli hyvä syy poiketa kirppiksellä. Olen tehnyt ainakin yhden hyvän löydön, eli löysin kattokruunun makuuhuoneen kattoon. Vanha kattovalaisin oli kyllä ostettaessa kaunis, eli valkoiseksi himmennettyä lasia, jossa oli kuvioita. Kun tämä valaisin oli kiinnitetty kattoon ja kun sitä katseli sängyltä ylöspäin, kuviot muodostivat Hyvin Ruman Kuvan. Joten oli hyvä syy ostaa tuo kristallikruunu, joka on kuin jääveistos, kuten systeri totesi kuvasta, jonka lähetin hänelle. Mietin, että kun saan mieheni kotiin sairaalasta, valaisin on hänelle yllätys. Tuurini ja viuhkani jatkuivat, sillä sain myös sen kattoon kiinni, kun tuttu Puuhapete
kävi ripustamassa lampun kattoon. Samalla sain laitatettua myös palovaroittimen ja vaihtamaan lamput palaneiden tilalle.
Jouluun on aikaa enää vajaa kuukausi. Minne tämä syksy on taas livahtanut. Miksi en ole ehtinyt tehdä mitään mitä olen aikonut tehdä: laihduttaa kymmenen kiloa, juosta kerran viikossa muutama kilometri, hankkia uusi kampaus? Nuo ovat vain pieni osa, mitä olen suunnitellut. Lihat ovat pysyneet ennallaan, tukka roikkuu, kävelen kyllä joka päivä, ja välillä hilipasen juoksuun, kun tuntuu, että on pakko. Elimistö vaatii sitä välillä.
Hölkkään ehkä sata metriä. Mutta kun kuljen tavan villakangas takki päällä työmatkat, on juokseminen lähinnä hassun näköistä. Nyt sain aikaiseksi, että hankin kevyttoppapuvun, joka helpottaa työmatkojen kävelyä ja hölkkäystä.
Systeri neuloo (ja kehui melkein menettäneensä hermonsa) minulle tilaustyönä vaaleanvihreätä silkkihuivia, malliin Haapsalun pitsihuivit. Odotan sitä mielenkiinnolla. Mallilla ei ole väliä, kunhan huivi valmistuu joskus. Hermot saavat säilyä. Itse kilkutan villalangasta töppövillasia, niinkuin poikani sanoi lapsena villatöppösistä, ja  neulon myös vanttuita. Minusta villalanka on rauhoittavan tuntoista sormien välissä.
Mieli on levoton - kun saisi tuon rauhallisemmaksi.

Ensilumi

Hallowen tuli ja meni, ja samalla Pyhäinpäivä- vainajien muistopäivä. Ja ensilumi satoi viime yönä. Maa on tosiaan valkoisena lumesta, sää on siinä nollan kieppeillä ja tuntuu, että joulumieli valtaa jo ajatukset. Kun siirryimme talviaikaan, tulee iltapäivästä pimeä. Ei juuri päivänvalossa tule ulos nenää pistettyä. Vaikka ollaan jo pitkällä marraskuuta, mieli on edelleen ihan virkeä, en ole mitenkään väsyneen tuntuinen, joten jospa sitä päästään taas vuodenvaihteen ylitse, jotta päivä alkaisi valaistumaan. Päivät kiitävät eteenpäin, ja minä kiidän tuolla tiellä päällä lenkillä. Jälleen on tullut pakonomainen tarve saada keuhkoihin happea oikein kunnolla. Olen jatkanut työmatkojen pituutta kiertämällä mutkan kautta, jotta tunnen itseni kunnolla väsyneeksi, kun istun päiväksi tietokoneenäärelle luureihin. Ulkonäkö on huomattavasti virkeämpi, kun saa raitista ilmaa ja mielikin jaksaa keskittyä paremmin vaativiin työasioihin.
Kotielämä menee omaa tahtiaan. Meillä on rauhallista ja leppoisaa ja ihan mukavaa. En ole vieläkään saanut aikaiseksi pahaa sanaa miehelleni, ja joskus tuntuu, että se veemäinen akka, joka olen ollut koko ikäni, on jotenkin kuihtunut minusta. Olenkin miettinyt, että miksi minä olen ollut veemäinen akka? Johtuiko se jatkuvasta ylirasituksesta, turhautumisesta, niukkuudesta, huolista. Sen kun tietäisi. Olen aina sanonut, että elämässä on mahdollista rakentaa itselleen elämä, oikea elämä-elämä. Jos on koko ajan kutsumassa kurjuutta, kurjuus-prkle - tulee ihan varmasti. Siksi olen aina kutsunut onnea ja kuinka ollakaan, onni on tullut.
Olen toki ollut ennenkin onnellinen, silloin kun lapset syntyivät ja olivat äidin helmoissa. Ja kesä -07 avioeroni kesä, jonka vietin Satakunnan vilja-aitoilla, oli onnellinen kesä. Nyt olen vihdoin tajunnut, että peruutuspeiliin ei enää katsella. Kaikki on hyvää mikä on takanapäin. Eteenpäin elävän mieli.
Minä sain päähäni seuraavan ulkonäöllisen vouhahduksen: Nimittäin käyn laitattamassa kestopgmentoinnin silmieni ympärille. Se jopa ohittaa silikonitissihaaveeni. Tämän toteutan mahd, jo ennen joulua, sillä huomasin että tuttu kosmetologi, hän joka meikkasi minut aikoinaan "varmalle puheelle" -kuvaukseen ja myös on tehnyt muutamat kynsiremontit minulle, hän on opiskellut nyt kestopigmentoinnin. Silikonitissihaave on ollut lähinnä sellainen tsoukkijuttu, enkä sitä ole tosissani edes ajatellut toteuttavani. Muistan kyllä kerran kohteliaisuuden, kun pikkujouluissa joku vanhempi herrasmies kysäisi, että onko rouvalla silikonit.  Aikamoinen kohteliaisuus, vai mitä? Pikkujouluihin emme tänäkään vuonna aio lähteä. Ne eivät ole enää mitään, mikä kiinnostaisi. En jaksa kuvitella olevani hiprakassa ja tanssimassa. Ainoa mikä asiassa olisi kivaa, olisi pukeutua pikkujoulujuhlaan. Kun katselen katalogien sivuilta toinen toistaan ihanampia pikkujoululuomuksia, tulee vähän haikeutta mieleen. Tosin myös se tulee mieleen, että kun noita tuppimekkoja katselee, saa ihmetellä, että mihin laitetaan toinen jalka.....
Opiskelu on edennyt, olen saanut läpi jo neljä minusta aika vaativaa tenttiä. Ja kohta on ensimmäinen lukukausi opiskeltu. Word2007 ja exel2007 -olivat liki ylivoimaisia, mutta selätin ne - hehee...  Ja sain täyden vitosen (ts. 10) tenteistä. Kun noista selvisin, on edessä sitten vaativa matematiikan osuus. Minusta se on vaativa, vaikka se on kai ihan piparia ja kakkua niille jotka osaavat. Onneksi matikanopeni on luvannut konsultointiapua aina kun tarvitse. Joten muista lupauksesi (!)  Lähinnä me opiskelemme laskemaan kannattavuuslaskelmia, nehän ovat prosenttilaskuja. Mutta peruskaavat yhtälöihin on osattava, jotta saa kurssin läpi.
Katselen jo joulumainoksia mielenkiinnolla. Minusta joulu on parasta mitä vuodessa voi olla. Olen aina ollut jouluihminen ja pitänyt joulua talven kohokohtana. Kirkkoonkuulumattomana minun ei tarvitse kiistellä siitä onko joulu uskonnollinen juhla. Jokainen ottakoon sen minkälaisena haluaa. Minä nautin joulun laittamisesta, leipomisesta, koristelemisesta, lahjojen laittamisesta ja siitä että minulla on terve ja hyvinvoiva perhe, oli se sitten kukin tahollaan.

.