maanantai 24. toukokuuta 2010

Helluntaina


Heleätä Helluntaita. Äiti kertoi, että olen syntynyt Helluntain pyhänä, siis 21.5. Tuolloin on ollut maanantaina se pyhä. Kun sitten viikon päästä olimme päässeet kotiin laitokselta, kipukammiosta, joksi Äiti kutsui oman kunnan synnytysosastoa, oli ollut armoton räntäsade. Oli hetkessä tullut puolisääreen saakka kinokset. Luonteeni on ollut aina erinomaisen kiukkuinen ja ylivilkas, joten kaipa se jo enteile tulevaa. Nyt siis täytin 32-vuotta plus alv. Juhlistimme synttäriä leipomossa tehdyllä täytekakulla. On pakko häpeäkseni tunnustaa, että kakulle kävi huonosti. Paitsi että söimme sitä hyvällä mielellä luvattoman runsaasti, sen rippeet tuuskahtivat terasille suoraan kermapuoli alaspäin. Nimittäin nostin kakun terassilla seisovasta jääkaapista keittiötikkaiden päälle hetkeksi, niin se oli yhtä-äkkiä lattialla kermapuoli terassin lattiata vasten. Ihmettelin siinä hetken ja totesin, että se siitä kakusta.
Sain synttärilahjaksi sykemittarin jo tuossa vähän ennakkoon. Se on ollut kovassa käytössä kun kohotan kuntoani. Sain toki muutakin lahjaksi. Minusta on mukavaa kun synttärini muistetaan.
Unohdin tuossa viime päivityksessä kertoa, että jouduimme menemään ekakerralla kirveen kanssa sisälle huvilaan. Nimittäin ovi oli niin pahasti jännityksessä talvisen lumitaakan alla, että naputtelimme toisen kirveen hamaralla toisen kirveen terän ensin kynnyspuolelta oven koko leveyden verran, jännitys ei löysännyt. Sitten vielä päätimme kokeilla siitä lukon yläpuolelta ja kuulosti kuin ovi olisi huokaissut helpotuksesta. Yhtä-äkkiä se avautui ja on siitä pitäen avautunut täysin ilman ongelmia.
Olenko muuten kertonut, että huvilla on vieras asukas: Näin hänet taas istumassa omassa tuolissani. Se on jokin aikaisemman historian jäänne, esiintyy häivähdyksenä silmäkulmassani. Näen sen hetken murto-osan kun käännän katseeni häntä kohti. Yleensä menen hetkeksi istumaan siihen tuolille, koska tämä asukas on niin ystävällinen. Pitää minusta selvästi. Leikin, että istun polvella hetken aikaa. En koe pienintäkään pelon tai jännityksen tai negatiivisen tunteen häivää. Huvilan maat ovat vanha maatila, jossa on historiansa. Kun ajattelen, kuinka kaukana maatila on ollut tiettömän ja sähköttömän taipaleen takana, voi hyvinkin olla, että joku muinaishenki on jäänyt siihen asustelemaan.
Huomasin aitan seinällä työkalun, jota viisaampi ehdotti nimellä "sahan jakotyökalu", siis "jakokissa". Se työkalu jota käytettiin ennen muinoin sahaa viilatessa, että sahan hampaiden jako jakautuu saman pituisesti. Tai jotain tuollaista. Kuva ohessa. Työkalu on niiltä ajoilta kun käytettiin justeeria puiden kaadossa.
Puiden kaadosta tuli mieleen, että tarkka silmä arvioi huvilan metsikön liian tiheäksi. Koko rantametsikkö pitäisi kertaalleen harventaa. Siitä olisi hyötyä itikoiden, sääskien, paarmojen lukumäärään vähentävästi. Kun järveltä kävisi pihaan tuuli, olisi itikkaongelma tietysti vähäisempi. No se on ehkä vuoden päästä ajankohtaista. Tekemistä on koko ajan niin paljon, että kun hikisen päivän jälkeen pääsee saunanlauateille, on olo ihan mahdottoman hyvä. Olen uinut jo kahtena viikonloppuna ja vesi on ollut ihanan kylmää saunaiholle. Tuvan uunia on tarvinnut vain vähän "helläyttää" lämpimäksi. Lämpö on riittänyt aina viikonlopun yli.
Mansikkamaan taimet olivat jo täynnä viimekesäistä hillanälviäistuotosta. Eli mansikankasvatus osaltani on ohitse. Kiskon muovit pois ja ajan ruohonleikkurilla ne viisikymmentä tupsua, jotka kuhisevat pientä koppanaa, jotka reijittävät mansikan lehdet.
En ole vielä suunnitellut kasvatanto ryytimaata. Nimittäin uskon, että se "peittää vielä pälävet", eli tulee armoton takatalvi. Ei se voi näin mennä, että kesä tulisi jo toukokuun puolessa välissä.



tiistai 18. toukokuuta 2010

Huh hellettä...


Edelleen mittari näyttää +25 C, joten helleraja on virallisesti ylitetty. Sen verran on ripsauttanut vettäkin, että koko maailma on vaaleanvihreänä. Viikonloppu meni ihanassa lämpimässä huvilalla: pihapiirin lehdet olivat ultrakeveitä ja niiden siivoaminen oli huomattavasti helpompaa mitä esim. viime keväänä, kun raadoin märkiä, painavia lehtiä kasoihin. Mielenkiinnolla pysähdyin toviksi seuraamaan maamehiläisten, tai ehkä ne olivat -kimalaisia, touhuja, sillä huomasin, että niitä parveili kymmenkunta yhdessä kohden hietikkoa. Tekivät epätoivoisia kaivuuyrityksiä kuivaan hiekkaan ja tuntuivat loputtomasti etsivän jotain. Pähkäilin, että siinä oli kuhnuriarmeija häälennolla ja kuningattarensa ilmeisesti oli jossakin maanuumenissa, mutta minä mokoma lehtiharavalla rapsuttelin sen kohdan myllerrykseen, mistä mahdollinen pesäaukko oli maan alla. Että sitä voi tahtomattaan tehdä hallaa. Mietin, että mahtoi niitä keljuttaa. Minua ainakin olisi keljuttanut.
Entisenä innokkaana kulottajana varoin kovasti, että
en tuikannut lehtikasoja tuleen, sillä koko maailma olisi räpsähtänyt palamaan. Tyydyin kasaamaan kuivat kasat viimekeväisten havukasojen päälle maisemoitumaan. Kalkitsin ja kylvin nurmikkoa niihin kohtiin, joista talvi oli tuhonnut kasvuston. Ja kuinka ollakaan, sunnuntaita vasten yöllä alkoi valtava ukkonen, joka jymisteli julmasti, mutta ohitti huvilamme siististi pohjoispuolelta ja vettä tuli vain nimeksi. Tuli kuitenkin, mikä on hyvä asia. Kuiva pöly laskeutui ja luonto alkoi vihannoimaan.
Oli kyllä mukava lämmittää sauna kolmena iltana peräkkäin ja pulahtaa uimaan. En sentään uinut jäiden seassa, vesi oli yllättävän lämmintä.
Kuntobuumi jatkuu edelleen. Olen pyrkinyt kävelemään päivittäin lenkkini, tai ajan pyörällä. Riippuu siitä miltä itsestä tuntuu aamulla kun lähden töihin. Kävely on mukavaa, jos ei liikaa kiirehdi, voin rauhassa höpötellä puhelimessa samalla kun kävelen. Hankin ihan sitä varten korvantaakse asetettavan mikrofonisysteemiin. Monesti huomaan, että vastaantulijat katsoo, mitä ihmettä höpötän itsekseni. Mutta ei se haittaa. Moni kyllä ihmettelee, kuinka jaksan vielä töitten jälkeen kälättää puhelimessa, kun päivätöni on vallan puhelintyötä. Minusta se on ihan eri asia.
Olisi kiva jos kesästä tulisi lämmin, ainakin lämpimämpi kuin nykykesät ovat olleet. Toivoisin runsasta marjasatoa, vähän itikoita ja amppareita. Paljon hilloja.
Näkkyypähän, sanotaan meilläpäin. Ja että haitannekkotuo, vaikka niin ei tulisikaan.
Katselin mielenkiinnolla huvilan vanhan aitan seiniä ja kuinka ollakaan, sieltä löytyi aitanrakentajan puumerkki. Lisäsin ottamani kuvan. Minun mielikuvitus lähtee aina laukkomaan, kun näen menneiden sukupolvien kätten jäljen. Aitan seinät ovat muutenkin mielenkiintoista katseltavaa, kun niissä on niin monenlaista jälkeä. Mitä ihmettä varten hirsiin on kairattu erikokoisia reikiä? Aitta on muutenkin mielenkiintoinen paikka, sillä sen vintillä voisi olla herhiläisenpesä. Ainakin se siltä näyttää. Ampiaisia siellä takuulla on, siksi en mene sinne kurkkimaan. Ensimmäinen kyykeri näkyi, koitti luikkia tienylitse. En ehtinyt kuin tajuta, että siinä edessä on matonen menossa tien ylitse, kun jo hurahdimme siitä ylitse. Liekö sitten joutunut jo madonlukujen uhriksi.
Kun heräsin yöllä, pistäydyin ulkona kuuntelemassa alkukesän ääniä. Teeret tuntuivat soivan ihan tukehtuakseen, käki kukkui kuin henkensä edestä ja miljoonat muut piipertelijät visersivät.
Järjveltä kuului narskutusta ja joutsenet haukahtelivat sekaan. Joten uskottava on, että Suomen suvi on ajankohtainen.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Vappu tuli ja meni

Koko Vapun ajan oli hyvin vaihteleva säätila. Enimmäkseen sateli vettä. Minulla oli ruhtinaallisesti vapaata neljä päivää, mutta en saanut mitään aikaiseksi, mistä voisi mainita. Ehkä kuitenkin keittiön kaappien siivoaminen on mainitsemisen arvoista. Nakkelin vanhat elintarvikkeet tumbsteriin, pyyhin hyllyt ja laitoin tavarat takaisin. Maustelaatikkomme on ylenpalttinen. Huvittelin laittamalla maustepurkit aakkosjärjestykseen. Alkoi aniksesta, jatkui curryllä ja viimeisenä ovat rosmariini, salvia ja timjami. Ja kaikkia noita olemme käyttäneet. Niillä saa vaikka jauhelihan maistumaan ihan erilaiselta.
Köhisin yskässä ja nuhassa koko Vapun ajan, onneksi se oli vain hyvin lievä flunssanpoikanen, mitä ilmeisemmin ei mennyt keuhkoputkiin, niinkuin on hyvä menemään. Kävimme ensimmäisen reissun mökillä. Lunta oli runsaasti vielä pihalla ja silmiin osui harmillista takapakkia. Lumi oli romahuttanut tikarappuset irti, ne kellottivat kinoksen päällä. Niiden takaisin saaminen on taas melkoinen urakka. Toinen harmi oli se, että tuvan oven lukko ei avautunut. Ovi ei ätvähtänytkään (okulainen sanonta), ei sitten ollenkaan, vaikka kuinka nostin ja työnsin ja laskin ja vedin. Yläkerran ulko-ovi ja saunan ovi avautuivat ihan hyvin. Onko kenelläkään neuvoja? Lukot vaihdatimme viime kesänä, en voi uskoa, että vika on lukossa. Jos ei joku ole sorkkinut lukkopesää tiirikalla ja särkenyt. Kolmas harmi kävi, kun MB juuttui sohjoon. Ajoimme auton tyhmyyttämme omalle tielle siten, että keula oli alaspäin rinteessä ja perä tielle päin. Kun yritimme peruuttaa autoa, alkoi takarattaat jauhaa sohjoa ja kohta ei näkynyt rattaita juuri sieltä sohjosta. Mikään ei hermostuta minua niin vähän kuin se, että auto tarttuu sohjoon: Se on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus entisessä elämässäni. Muistan kerrankin jouluaattona, kun ajelin töistä 23- jälkeen kotitietä, oli ollut tuisku ja tieurassa ei näkynyt hiirenhyppäämää. Yhtä-äkkiä tupsahdin kinokseen, että perävalot vain näkyivät. Ei se siitä irronnut. Onneksi kännykät on keksitty. Soitin isännälle, että käyhän ajamassa traktorilla , että jonkinlainen jälki on tiellä jota seurata ja tietysti kiskomassa mamma irti kinoksesta.
Nyt sitten tälläkertaa lapioin takarattaat esille ja latasin rattaiden alle pajunoksia, joita kasvaa kiitettävän paljon mökkitien varrella. Opastin kuin vanha tekijä miestäni, että aja eteenpäin ja käännä rattaat pois siitä sohjon kohdalta ja yritetään peruuttaa tielle. Elähän huoli, puolella paranee, sanotaan, ja niin sitä sitten päästiin irti. Mieheni ihmetteli, että miten rouva on niin rauhallinen vaikka joutui jopa työntämään autoa. On ihan yksi ja sama työntääkö tai on työntävinään autoa, joka painaa 1500 kg.
Meistä naisista on kyllä vaikka mihin: Täällä Kainuussa yksi vanhaemäntä kertoi, että hän se on elämässään uinut kilometrin toisensa jälkeen. Hän oli mennyt miehelään maalaistaloon, joka oli kapeahkon salmen takana. Talon niityt olivat salmen toisella puolella ja lehmät piti viedä aamulla laitumelle sinne salmen taakse. Emäntä oli ollut nuori ja ehtiväinen. Hän oli kahlannut salmeen, ottanut kellokasta pannasta kiinni ja lähtenyt uimaan salmen ylitse. Lehmät olivat seuranneet uimalla emäntää ja kellokasta. Hän oli toistanut tämän "koko kesän", aamulla kahalannut veteen, lehmät olivat oppineet seuraamaan emäntää ja illalla emäntä oli uinut hakemaan lehmät salmen ylitse takaisin navettaan. Ihmettelin, että kuinka leveä tämä salmi oli, niin emäntä sanoi, että mitä nyt vajaa kilometri. Onkohan tuossa totta toinenkaan puoli tuossa tarinassa. Mutta niin tämä kertoi ja uskoinhan minä.
Illanpäälle vielä päätin, että käyn paikkaamassa tyttären pyöränkumin. Kovasti oli kyllä oikea meininki, mutta myöhästyi kaksi minuuttia, kaupat olivat menneet kiinni. Olisin käynyt ostamassa paikkarasian. Kokosin lähtiessäni linjapihdit ja parit muutkin avaimet reppuun, niillä on tarkoitus kääntää päällyskumia pois siitä päältä, sen verran että sisäkumin saa irroitettua esille paikattavaksi. Toisaalta tulin järkiini ja päätin, että kun se ei kerran onnistunut ekayrittämällä, vieköön likka pyöränsä korjaamoon paikattavaksi. Nykyisin huokailen melkoisen usein, että minulta puuttuu mies, joka näkisi vaivan noissa pikkuasioissa. Toisaalta sitten ajattelen, että mieheni osaa käyttää hyväkseen näitä palveluntarjoajia, hän ei todella sotke käsiään mihinkään, koska rahalla saa kaikkea. Miksi siis tässä murehdin. No siksi, että tyttäreni huolet ovat minun ja hänen isänsä autettavia, ei siis mieheni tarvitse niihin ottaa kantaa.