Ei vegaani, vaan tokaani

Sanoin miehelleni, että en ole vegaani, niin hän tokaisi, että olet rouvaseni tokaani. Nimittäin hurahdin elävään ravintoon. Kaikki alkoi urheasta systeristä, joka paastosi sataprosenttisesti vesipaastolla kolme viikkoa! Ei muruakaan ruokaa, vaan vain juomavettä. Hän sanoi että eka viikon särkyjen jälkeen hän voi paremmin kuin koskaan.
Minä uskon systerin valaistuksiin, ja haen niistä tukea oman silvotun ja nuutuneen kroppani virkistämiseen ja voimien palautumiseen ja hyvän olon ylläpitämiseen. Mutta ei minusta ole vesipaastolle. Sitten ajatuksiini välähti, napsahti kuin luunappi otsaan, että elävä ravinto! Aloin tutkimaan netistä, että mikä ihmeen elävä ravinto? Että pitääkö se juosta kiinni. Ihan kuin pikkuveli totesi, että sitten syön jäniksen ruokaa, kun jänis ajaa minun polkupyärälläni.
Mutta elävä ravinto on kuin onkin jäniksen ja monen muun eläimen ruokaa ja ihmisten. Opiskelen koko ajan lisää, mutta nyt olen viikon verran toteuttanut vaihetta yksi- siirtymävaihetta seka-sikaruokailijasta-jaa-märehtijäksi?
Nimittäin elävän ruuan yksi perusruoka on vehnänorasmehu. Se on ärjyä ruokaa ja se tuotetaan idätetystä, vihreästä vehnästä, josta puristetaan mehut. Yksi ohje on ottaa tupsu oraita suuhun ja märehtiä.
Tupsu pitää sitten sylkäistä maahan, koska ihminen ei ole märehtijä kuiteskaan, tupas voi tukkia suolet.
Minun ruokavalioni koostuu kaikesta raakana syötävästä kasviksesta, laskiaispullasta, pakastimen viimekesäisestä marjasadosta, laskiaispullasta, kalasta ja las.... Sianlihan poistin ruokavaliostani, mutta muu -muu siis naudanliha kelpaa, samoin lintu ja kala.
Kaikkea sitä.
Sain systeriltä myös korvaamattoman vinkin, eli dolokalkkipillerit. Hän suositteli dolokalkkia unettomuuden hoitoon ja siihen minä sen purkin ostinkin. Mutta unta ne eivät tuoneet, mutta helvatanmoinen jäykkyys lihaksissa ja nivelissä hävisi jo kahden pillerin jälkeen. Ja iskiaishermo vissiin katkesi ja kuoli pois. Jaksoi se kyllä juiliakin.
Jäykkyys ja kolotukset ovat antiestrogeenilääkityksen sivuoire. Luulin, ettei siihen ole apua.
Huomaan, että olen alkanut virkistyä "silmissä", ja tätä polkua on hyvä tallata.
Pystyn jo kävelemään päivittäin yhä pidempiä lenkkejä.
Kuopuslikka haki itselleen uuden työpaikan,josta hän totesi olevansa unelma-ammatissa. Menestystä, toivottaa äiti.
Olin viime viikonlopulla mummun aarretta hoitamassa. Sain olla kaksi yötä kahdestaan pikkupojan kanssa. Meillä oli tosi mukavaa. Söimme, leikimme, nukuimme, söimme, leikimme. Lapsen kehitystä on ihana seurata.
Paluumatkalla bussissa ei sitten ollutkaan mukava seurata kahta pikkulasta, jotka viikonloppu isä saatteli bussiin ja lähetti toiseen kaipunkiin äitille takaisin. Poika, joka oli ehkä viisivuotias aloitti samantien, kun bussi lähti liikkeelle, ehkä nelivuotiaan siskon kiusaamisen. Ennenkuin oltiin päästy kolmekymmentä kilometriä oli poika repinyt jo tupsuja tytön tukasta. Ja senhän tietää, että mitä enemmän asiaan puuttuu, siitä seuraa vain enempi "esittämistä".
Sääli tytön hiuksia, kehoitin bussikuskia siirtämään tytön toiseen penkkiin. Näin tehtiin ja rauha maassa.
Säälittää nuo heittopussilapset, siirrellään kaupungista toiseen kuin vanhoja huonekaluja. Tyttö tirautti pikku itkun "minulla on äitiä ikävä".
Olympiahuumassa mieheni on vissiin juurtunut sohvalle. Ja moni muukin. No onneksi mitalit on jo taskussa.

Heleästi helemikuussa

Aamusta huomaa selvästi päivän jatkuneen. Aamukahdeksalta on jo valoisaa ja jos elettäisiin pärevaloaikaa, iltapihdin voisi jo roikasta pirtin päälle, eli katolle. Kevään merkki on pulupariskunnan pelehtiminen naapurikerrostalon räystään alatasanteella. En ole varma, että onko pulu yksiavioinen, kuten joutsenen sanotaan olevan, mutta tuo pariskunta ei ole ehkä vielä sitoutunut toisiinsa, sillä minusta näyttää että neitipulu lähtee vuorotellen kahden kilpakosijan matkaan. Vissiin tässä alkaa olla kevättä rinnassa, kun moiset kukertelijat kiinnostavat. Itselläni on sydämessäni yksi mies yli kaiken. Mummun pikkumies siellä Jäälissä. Olemme jo sopineet, että saan hoitaa jo pian 7 kk täyttävää pikkuista ystävänpäiväviikonlopun, jos mitään erikoista ei satu.
Olen kulkenut jo kolme viikkoa töissä. Solahdin vanhaan tuttuun työympäristöön ilman ongelmia. Parasta on, että voin tehdä tämän helmikuun neljää tuntia päivässä. Olen vielä toipilas, ja tunnen sen itsekin. Vanha satapiikkikawasaki, on vielä tallissa, ja minä elelen sen mukaan. Tässä akkojen sodassa on vähintä vuosi, että voi alkaa jo pikkuhiljaa ajattelemaan, että jahka sitä jaksaisi jo normalisoitua. Oma hoitopolkuni alkoi viime huhtikuun loppupuolella, joten vielä tässä on aikaa ensimmäisen vuoden täyttymiseen. Onnekseni löysin paikallisliikenteen avukseni, ja aloin kulkemaan bussilla silloin kun en jaksa tai viitsi lähteä marssimaan, tai mieheni on estynyt kuskaamaan minua.
olympialaiset kiinnostavat, totta kai, ja niiden äärellä tulee istuttua -neulottua- istuttua, turhankin paljon.
Tämän sydäntalven kohokohta oli viime viikonloppuna kun Wanhaherra kävi vaimonsa kanssa vuosikausiin kyläilemässä meillä. Wanhaherra on vanhin veljeni, joka asuu naapurikunnassa. Hän on hyvin hauska luonteeltaan, aina hymyilevä ja joka pahimmastakin asiasta valoisan puolen löytävä.
Hänen sydämensä on valloittanut pikkuneito, joka on puoleksi britti. Tyttärentytär, he tosiaan asuvat Englannissa ja isänsä on englantilainen. Olemme siis, koko systeryssarja jo komeasti ukki ja mummu ikäisiä. Se tuntuu oudolta, kun mieli ei osaa vanhentua samaan tahtiin kuin kroppa.