Kotona taas

Viikko kuntoutuslomalla meni paremmin kuin hyvin. Maanantaina tuntui että miten siellä ajan saa kulumaan, mutta yhtä-äkkiä olimme jo perjantaissa ja ohi oli tämä eka jakso. Kyllä minä rääkkäsin itseäni ihan kiitettävästi. Oli ihana aloittaa päivä reippaalla kolmen kilometrin kävelyllä, siitä jatkaa tunnin kuntosalitreeniin ja siitä jumppaan. Päivät olivat yhtä ohjattua kunnonkohotusta. Olin yllättynyt, sillä kuntotesti näytti reilusti keskinkertaista kuntoa. Vain vähän alle hyvää kuntoa. Olenhan kävellyt jo kaksi ja puoli vuotta työmatkani, joten ei se ole voinut olla vastautumatta. Ainoa nolo pyöreä nolla oli vatsalihakseni. Ne ovat tuolla jossakin alla, kuulemma, mutta menee varmasti kuukausia, että saan ne jumpattua tuntumaan. Tyttäreni sanoi juuri kirkkain silmin, että hän on tehnyt jo vuosikausia joka päivä sata vatsalihasliikettä. Haa - siinä salaisuus ampiaisvyötärölle. Minä totesin, että totta kait alan jumppaamaan vatsaani, mutta en taatusti saa siinä tulosta. Ja siksi käännän katseeni tuonne Viron puolle, siellä on korkeatasoista rasvaimuosaamista. Se on vuoden kuluttua tavoitteeni. Vuoden ajan aijon kokeilla kotikonsteja.

Sana "tyskälihainen" tai "on se helevetin hyvässä lihassa" -tarkoittavat, että on pullea ja ry-py-tön, ihan kuin sloggihousun takapuoli. Mutta tiedän että yli viisikymppinen nainen ei ole rypytön jos vetää 10-15 kg painostaan pois.

Tuosta kuntoilusta vielä: koska minä olen siis saanut hyvän peruskunnon ja hapenottokyky on ihan ok, minun pitää alkaa nostamaan sykettä tehokkaasti. Kuulemma kolme kertaa viikossa syke tuonne 140 jos mahdollista puolen tunnin lenkeillä, niin se on riittävää. Minun piti moneen kertaan väännättää rautalangasta fysioterapeutilla, että onko tosi, että kolme kertaa puoli tuntia viikossa riittää. On kuulemma. Se ei voi olla kenellekään ylivoimaista.

Jotenkin olen tosi virkeä, sillä tämä pian kolmen viikon karppauskuuri on tehnyt ihmeitä. Housunkaulus ei enää kiristä, se on hyvä asia. Muutenkin olen miettinyt vakavissani, että mitä minä haluan elämältäni. Tämän ikäisen naisen ei pitäisi enää ajatella ketään muuta kuin itseään. Yksi ystävättäreni, jonka elämä on luhistunut, koska hänen aikuinen poikansa kuoli, sanoi, että mikään ei enää ole mitään, jo lumenalta paljastuneet askelten jäljet hiekassa pojan haudan äärellä ovat täynnä kyyneleitä. Miksi meillä naisilla pitää olla niin vaikeaa elämässä. Mutta teki sitä tai tätä niin askelten jälkiin tahtoo jäädä kyyneleitä.

Räntää rätkii. Aamulla kun kuvittelin, että on kesäkeli, olikin lumi maassa. Ja lisää tulee. Epäilemme jo että mahtaa tulla kylymä kesä. Kesän kylmyys on suhteellista. Minusta 18 astetta hellettä on liki sietämättömän kuumaa, kun taas mieheni sanoi, että alle 25 astetta on viileää.

Itse pidän enemmän viileästä kuin kuumasta.