Laiskottelua sopivassa määrin

Kymmenen päivän työputki meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Silmiä tosin alkoi särkemään tuossa n. kahdeksannen yhtäjaksoisen työpäivän jälkeen siinä määrin, että ruutuun tuijottaminen ei enää tuntunut hyvältä. Alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Kävin tänään pikavisiitillä kirppiksillä ja totesin, että mikään ei oikein kiinnosta. Siis käytetty roina. Ostin pari kirjaa, ja arvelin, että kun luen ne, viskaan ne sitten tumbsteriin. Kirjat ovat Ville Kurosen kaksi tosi napakymppi-teosta. Kuinka ollakaan, kertovat Pohjois-Karjalasta, mikä on murteellisesti ja paikallisesti kolkka suomenmaasta, mistä luen kaiken minkä saan käsiini. Kävimme paikallisella Sokoksella vaateostoksilla, taas kerran. Tällä kertaa ostimme miehelleni neuleita, ja löysimmekin pari tosi kivan näköistä. Itse hypistelin kaninkarvasta "kudottua" bonchoa. Jotenkin se aina oli käteen tarttumassa, mutta vielä se jäi sinne kauppaan. Kun mietin, että tekeekö se minulle astmakohtauksen. Mielestäni turkikset, oli ne kania tai minkkiä, käsitellään niin, että ei niistä pitäisi lähteä enää hilseitä, mutta ajatuskin siitä, että ne ovat eläimen turkisainesta, tekee epämiellyttävää ahdistusta keuhkoputkiin. Jokin psykosomaattinen oire.
Se boncho on rakennettu siten, että ohuita kaninkarvakuteita on kudottu kangaspuilla neuleen sekaan, ja karvarannut antavat tosi ihanan pehmeyden sille boncholle.
Olen noudattanut kolme viikkoa ns. karppausta. Se on tietysti ruokavalio, jossa ei syödä hiilihydraatteja. Rasvaa en pysty syömään juurikaan, joten mikään atkinsruokavalionnoudattaja en pysty olemaan. Mutta tavallinen liha, kala, kananmunat -ruokavalio maistuu ja pitää mahaparkani kunnossa. Olen näin keskitalvella aina vitamiinikuurilla, ja ehkä sekin virkistää, sillä minulla on tosiaan hyvä palautumiskyky. Mieheni ihmettelee huvittuneena, että saatan laahustaa sänkyyn päikkäreille puolitajuttomana, olen hetken aikaa kaikessa rauhassa ja kohta hyppään ylös, että en jaksa venyä sängyllä. Se on tietysti ihan hyvä, että on palautumiskykyä.
Uusi itseäni innostava ja virkistävä asia on askarteleminen. Sukkien neulominen ei enää onnistu. Se ei kertakaikkiaan enää toimi, jokainen aloitus aiheuttaa kauhean kyllästymisen. Siispä aloitin askartelemaan tonttuja. Ostin erivärisiä hahtuvia ja niistä sitten kyhään sitä sun tätä. Kävin hakemassa styroksipalloja tonttujen päiksi, mutta kun en löytänyt, ostin pyöreitä pieniä risupalloja. Jotenkin tottuille sopii paremmin risupallo kuin styroksipallo. Ja ei sieltä parran alta juuri näe muuta onko tontulla puu- vaiko muovipää.
Joulu lähenee. Suunnittelimme tyttärieni kanssa (on ihanaa saada sanoa monikossa: tyttärieni) shoppailureissua Ouluun. Sieltä sitten päivän shoppailun jälkeen menemme kotiin maatilalle yöksi ja seuraavaksi päiväksi. Katkeaa tämä kaamos vähän piristäytymällä. Opiskelijatytär ansaitsee myös shoppailupäivän, sillä hän on tunnollisesti opiskellut syksyn ja käynyt siinä sivussa työssä. Huomenna käymme katsomassa Täällä pohjantähden alla -uuden leffaversion. Pitää muistaa ottaa nästyykejä mukaan. Muistan kun kaksikymmentäkaksi vuotta sitten katsoin samaa elokuvaa keskellä päivää, sillä olin silloin loppuaikaa raskaana. Meillä oli asunnossa wc-pytyn korjaaja ja hän ei millään olisi malttanut tehdä työtä, vaan seisoskeli katsomassa samaa elokuvaa. Minun oli vaikea olla itkemättä kun Koskelan veljekset ammuttiin siinä jaksossa, mutta oli pakko hillitä itseänsä kun pytynkorjaaja kurkki samaa leffaa selän takaa.

Ankanrintaa ja suklaatryffeleitä

Meillä oli sunnuntaina kihlajaispäivän vuosipäivä. Juhlistimme sitä tekemällä ankanrintaa kastikkeessa. Se onnistui paremmin kuin vuosi sitten tekemämme, joka jäi raa'aksi. Nyt se kypsyi todella sopivasti. Laitoimme tiukasti muistiin, että omassa rasvassa (jota on paksulti) ruskistetut ankanrinnat paistetaan uunissa tasan 17 minuuttia. Minuutti alle jättää lihan liian punaiseksi ja minuutti yli, uhkaa saapasnahka. Olen tehnyt elämässäni miltei joka päivä ruokaa, mutta vasta tässä avioliitossa olen tajunnut, että pihvi paistetaan vain minuutti-kolme minuuttia puoleltaan, ja siitä tulee suussa sulava. Oppia ikä kaikki. Suklaatryffelit olivat sitten jälkiruoka.
Tuntuu, että talvi ei taida muistaa tullakkaan tänne Kainuuseen. Nimittäin aamulla pimeässä, kun kävelin töihin, satoi vettä, tai ainakin usva satoi maahan. Illasta kun tulin töistä, sateli taas. Joulukuulla odottaisi jo lunta ja pakkasta.
Unohdin puhelimeni työpaikalle, mikä on selvä hömeltymisen merkki. Tai ei sentään, jatkuva kiire ja hosuminen sen aiheutti. Se jäi lukittuun kaappiin, joten ei huolta. Aamulla se sieltä löytyy. Olenkohan muistanut ilmoittaa ystävilleni että puhelinnumeroni on vaihtunut. Tapanani on vaihtaa numero, kun se leviää puhelinmyyjille. Siksi, että en voi kieltäytyä ostamasta, jos joku kauppaa, sillä ammattina puhelinmyynti on raskasta.
Jostain syystä hirviporukkamme hirvet ovat jääneet saamatta tänä syksynä. Osaakohan nykyajan miehet hiihtää hirviä, siis hirvenhiihtoa? ts. hiihtää ja kaataa hirvieläin. En tiedä.