Laiskottelua sopivassa määrin

Kymmenen päivän työputki meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Silmiä tosin alkoi särkemään tuossa n. kahdeksannen yhtäjaksoisen työpäivän jälkeen siinä määrin, että ruutuun tuijottaminen ei enää tuntunut hyvältä. Alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Kävin tänään pikavisiitillä kirppiksillä ja totesin, että mikään ei oikein kiinnosta. Siis käytetty roina. Ostin pari kirjaa, ja arvelin, että kun luen ne, viskaan ne sitten tumbsteriin. Kirjat ovat Ville Kurosen kaksi tosi napakymppi-teosta. Kuinka ollakaan, kertovat Pohjois-Karjalasta, mikä on murteellisesti ja paikallisesti kolkka suomenmaasta, mistä luen kaiken minkä saan käsiini. Kävimme paikallisella Sokoksella vaateostoksilla, taas kerran. Tällä kertaa ostimme miehelleni neuleita, ja löysimmekin pari tosi kivan näköistä. Itse hypistelin kaninkarvasta "kudottua" bonchoa. Jotenkin se aina oli käteen tarttumassa, mutta vielä se jäi sinne kauppaan. Kun mietin, että tekeekö se minulle astmakohtauksen. Mielestäni turkikset, oli ne kania tai minkkiä, käsitellään niin, että ei niistä pitäisi lähteä enää hilseitä, mutta ajatuskin siitä, että ne ovat eläimen turkisainesta, tekee epämiellyttävää ahdistusta keuhkoputkiin. Jokin psykosomaattinen oire.
Se boncho on rakennettu siten, että ohuita kaninkarvakuteita on kudottu kangaspuilla neuleen sekaan, ja karvarannut antavat tosi ihanan pehmeyden sille boncholle.
Olen noudattanut kolme viikkoa ns. karppausta. Se on tietysti ruokavalio, jossa ei syödä hiilihydraatteja. Rasvaa en pysty syömään juurikaan, joten mikään atkinsruokavalionnoudattaja en pysty olemaan. Mutta tavallinen liha, kala, kananmunat -ruokavalio maistuu ja pitää mahaparkani kunnossa. Olen näin keskitalvella aina vitamiinikuurilla, ja ehkä sekin virkistää, sillä minulla on tosiaan hyvä palautumiskyky. Mieheni ihmettelee huvittuneena, että saatan laahustaa sänkyyn päikkäreille puolitajuttomana, olen hetken aikaa kaikessa rauhassa ja kohta hyppään ylös, että en jaksa venyä sängyllä. Se on tietysti ihan hyvä, että on palautumiskykyä.
Uusi itseäni innostava ja virkistävä asia on askarteleminen. Sukkien neulominen ei enää onnistu. Se ei kertakaikkiaan enää toimi, jokainen aloitus aiheuttaa kauhean kyllästymisen. Siispä aloitin askartelemaan tonttuja. Ostin erivärisiä hahtuvia ja niistä sitten kyhään sitä sun tätä. Kävin hakemassa styroksipalloja tonttujen päiksi, mutta kun en löytänyt, ostin pyöreitä pieniä risupalloja. Jotenkin tottuille sopii paremmin risupallo kuin styroksipallo. Ja ei sieltä parran alta juuri näe muuta onko tontulla puu- vaiko muovipää.
Joulu lähenee. Suunnittelimme tyttärieni kanssa (on ihanaa saada sanoa monikossa: tyttärieni) shoppailureissua Ouluun. Sieltä sitten päivän shoppailun jälkeen menemme kotiin maatilalle yöksi ja seuraavaksi päiväksi. Katkeaa tämä kaamos vähän piristäytymällä. Opiskelijatytär ansaitsee myös shoppailupäivän, sillä hän on tunnollisesti opiskellut syksyn ja käynyt siinä sivussa työssä. Huomenna käymme katsomassa Täällä pohjantähden alla -uuden leffaversion. Pitää muistaa ottaa nästyykejä mukaan. Muistan kun kaksikymmentäkaksi vuotta sitten katsoin samaa elokuvaa keskellä päivää, sillä olin silloin loppuaikaa raskaana. Meillä oli asunnossa wc-pytyn korjaaja ja hän ei millään olisi malttanut tehdä työtä, vaan seisoskeli katsomassa samaa elokuvaa. Minun oli vaikea olla itkemättä kun Koskelan veljekset ammuttiin siinä jaksossa, mutta oli pakko hillitä itseänsä kun pytynkorjaaja kurkki samaa leffaa selän takaa.

Ankanrintaa ja suklaatryffeleitä

Meillä oli sunnuntaina kihlajaispäivän vuosipäivä. Juhlistimme sitä tekemällä ankanrintaa kastikkeessa. Se onnistui paremmin kuin vuosi sitten tekemämme, joka jäi raa'aksi. Nyt se kypsyi todella sopivasti. Laitoimme tiukasti muistiin, että omassa rasvassa (jota on paksulti) ruskistetut ankanrinnat paistetaan uunissa tasan 17 minuuttia. Minuutti alle jättää lihan liian punaiseksi ja minuutti yli, uhkaa saapasnahka. Olen tehnyt elämässäni miltei joka päivä ruokaa, mutta vasta tässä avioliitossa olen tajunnut, että pihvi paistetaan vain minuutti-kolme minuuttia puoleltaan, ja siitä tulee suussa sulava. Oppia ikä kaikki. Suklaatryffelit olivat sitten jälkiruoka.
Tuntuu, että talvi ei taida muistaa tullakkaan tänne Kainuuseen. Nimittäin aamulla pimeässä, kun kävelin töihin, satoi vettä, tai ainakin usva satoi maahan. Illasta kun tulin töistä, sateli taas. Joulukuulla odottaisi jo lunta ja pakkasta.
Unohdin puhelimeni työpaikalle, mikä on selvä hömeltymisen merkki. Tai ei sentään, jatkuva kiire ja hosuminen sen aiheutti. Se jäi lukittuun kaappiin, joten ei huolta. Aamulla se sieltä löytyy. Olenkohan muistanut ilmoittaa ystävilleni että puhelinnumeroni on vaihtunut. Tapanani on vaihtaa numero, kun se leviää puhelinmyyjille. Siksi, että en voi kieltäytyä ostamasta, jos joku kauppaa, sillä ammattina puhelinmyynti on raskasta.
Jostain syystä hirviporukkamme hirvet ovat jääneet saamatta tänä syksynä. Osaakohan nykyajan miehet hiihtää hirviä, siis hirvenhiihtoa? ts. hiihtää ja kaataa hirvieläin. En tiedä.

Baby alpakkaa ja painajaisunia

Systeri oli saanut lahjaksi upean baby- alpakkahuivin. Kateus iski ja tietysti halusin samanlaisen. Huivi on tyyris, kaunis ja tyylikäs. Systeri laittoi linkin josta sen sitten tilaamme. Ts. isäntä tilasi sen minulle. Hän arvuutteli meilin kautta väriä, ja päädyin joko vihreään tai punaiseen.
Olen ollut tosi rasittunut työkiireistä ja sitten se kostautui painajaisunella. Näin aivan kamalaa unta. Siis ihan aitoa kummitusunta. Vain unessa voi olla kaksipiippuisia parapellumeita (tarkoituksella väärinkirjoitettuna) joiden kummastakin piipusta valui verta. Jonka siis se kummitteleva juoppo merimies sai aikaan. Siinä unessa sain houkuteltua kummittelevan juopon merimiehen pois talon vintiltä, tai paremminkin avolakalta, heiluttelemalla viinatuoppia, jonka kummitus humahti hakemaan, jossa välissä Tiina-niminen tyttö, joka oli unessa jäänyt kummituksen vangiksi, pääsi pois. Ja heräsin siihen että kiljuin ääneen, mikä tietysti kauhistutti makesti nukkuvaa puolisoani. Joka sitten marisi, että kiljuntani herätti hänet eikä hän saanut moneen tuntiin unta. Pian kääntyy joulukuulle ja vettä satelee, lumet ovat häippäisseet.
Eipä tuo minnua häirihte. Pidän kesäisemmästä ilmanalasta. Minulle sopisi vaikka kokonaan lumeton talvi. Tietysti pimeys ja jatkuva hämärä on keljua, mutta emmehän me ährää enää tilley-lamppuja, vaan naps vaan ja valo on syttynyt. Tulkoon valkeus.
Toistaiseksi se sikainfluenssa ei ole iskenyt täällä meillä päin oikein keneenkään, joten odottelemme sitten mahdollista toista aaltoa. Otan kyllä rokotuksen jos se minulle annetaan, lupeissa on, vuoden vaihteen jälkeen kaikki suomalaiset saavat rokotteen.
Luin lehdestä, että Havukka-ahon ajattelija on nyt valmis, siis elokuva, jossa siis on pääosassa ihana Kai Lehtinen. Hän on suomalaisista näyttelijöistä ehdoton numero yksi. Olen katsonut kaikki hänen elokuvaroolinsa ja tv-näytelmät. Ja olen ihan fani. Toinen on suuri Jukka Puotila.
Nyt sitten odotan, että pääsen näkemään Havukka-ahon ajattelijan valkokankaalta.

Lueskelua

Olen lukenut Heikki Turusta ilta illan jälkeen, ja mitä enemmän luen, sitä varmempi olen, että Henkka on Numero Yksi. Saattaa siinä tietysti olla syynä sekin, että tunnen Pohjois-Karjalan veäntämismurteen omakseni, asuimmehan siellä kymmenen pitkää vuotta elämästämme.
Mutta Pielisen pohjoispuoleiset alueet, siinä Vuonislahden ympärillä, ovat Henkan omaa aluetta. Olen käynyt fanina töllistelemässä hänen syntymäkotiaankin, kun kävimme Vuonislahdella Paaterin kirkkoon tutustumassa. Kun näin kyltin Julkuvaaraan, tuntui että käsivarteni menivät kananlihalle. Tuli heti mieleen lause yhdestä kirjasta -"Sinä et tunne Julukuvoaran miehiä..."
Tosin tuossa lauseessa viitattiin mustiin ja sitkeisiin miehiin, joilla on suden katse. Nyt olen lukenut kirjaa Yö kevään kuun. Kirjan tunnelma on ihan just kuin se oli 60-luvulla. Vaikka itse taisin leikkiä vielä nukeilla 60-luvulla, oli minulla vanhempia sisaruksia, joiden kautta imin Beatlesin ja tupeerauksien ihanuutta. Heikki Turusen kirjojen lukeminen on sillä tavalla erilaista, että ensilukemisella en ymmärrä ihan kaikkia kielikoukeroita. Mutta toisella lukemisella saan kokonaisuuden hahmotettua mieleeni. Suosittelen lämpimästi!
Olemme mieheni kanssa olleet terveitä ja verrattain hyväkuntoisia, sillä elämme hyvin säännöllistä elämää. Syömme sopivasti ja nukumme tarpeeksi. Ulkoilemme ja laiskottelemme sopivasti. Itselläni on tosin vähän liian kiire koko ajan. Tuntuu että aina on maanantai ja aina on perjantai. Viikko on jotenkin lyhentynyt.
Sukkapino on silti kasvanut ja olen opetellut jo tekemään kauniita sukkatöppösiä, kun aluksi tein vain helppoja. Kaikkea oppii. Nyt minulla on mielessä, että voisin aloittaa jonkun isomman työn tekemisen, joka olisi jonkinlainen diblomityö hyvin alkaneesta neulomisharrastuksesta. Mutta jotta en väsytä itseäni liian suurella työllä, etsin huolella ohjeen ja valitsen langat, jotka ovat liukkaita ja nopeita neuloa.
Kävin tänään ottamassa kausi-influenssarokotuksen. Sika-influenssasta ei juuri enää puhuta, joten se lienee jo käynyt huipussaan. Toivottavasti.

Kulttuurinautintoa

Kiireinen työviikko huipentui perjantai-illan kulttuuritapahtumaan. Pukeuduime parhaimpiimme ja menimme mieheni ja tyttäreni kanssa kuuntelemaan Karjalan Filharmonikkoja, kapellimestarinaan Marius Stravinski ja solistina sopraano Julija Zamjatina.
Kaukametsäsali oli liki täynnä yleisöä. Huomasimme että iältään kuudenkymmenen ja kuoleman väliltä, vain neljä oli alle 25 -vuotiasta. Mutta aikuinen väestö on tavattoman innokasta osallistumaan ja ennenkaikkea heidän pukeutumisensa juhlaan on näyttävää. Inhoan Kajaanin "meillä ei pönötetä" -mentaliteettia. Mikä tarkoittaa sitä, että kun Kaukametsäsalissa on konsertti, oli se sitten Loiri tai Rusanen, on väki erittäin vaihtelevaisesti pukeutunutta. Seassa on lököttäviä housunpersauksia, virttyneitä neuleita, kuminauhalla kietaistuja saparoita, ja sitten mustia mittatilauspukuja, silkkisolmioita, pitkiä iltapukuja. Ts. laidasta laitaan. Minun mielestäni konsertti-illan yksi kohokohta on pukeutua juhlaan. Mutta esitys, jota menimme kuuntelemaan, oli todella ihana. Kainuun jäyhä yleisö vallan villiintyi sopraanon esityksistä. Tyttö oli enemmän kuin hyvä. Hän osasi myöskin esiintyä yleisölle. Kauniit kasvot ja upea olemus, oli tietysti osasyynä. Hänen äänensä peittoaa kyllä suomalaisten kilkkujen äänet.
Olen ollut koko päivän vähän väsyksissä, sillä viikko oli tietysti rankka, kun aloitin kävelemään työmatkat. Siinä on kaksi puolta, siinä kävelemisessä. Jaksaa istua päivän töissä, jalat eivät turpoa ja keuhkoissa on happea. Toisaalta sitten väsyy terveellisesti. Mutta toisena puolena on se, että minulla on aina nälkä ja tulee syötyä ihan turhan paljon, joka tuntuu sitten ripoina tuossa vyötärön kahta puolta. Jenkkakahvoina, polkkaripoina.....
Nukuin hyvin tunnin päiväunet, joten arvelin istua kujelma käsissä ja ehkä katsoa jotain elokuvaa telkusta.
Päivitin puhelimeni softan, kun tuo kaksi vuotta vanha nokialainen alkaa olla niin hidas, että ei tahdo jaksaa odottaa, että saa kuvan napsautettua. Hyvin päivitys onnistui, alun takkuilun jälkeen. Piti vain löytää oikea ubsiportti. Tällä megan yhteydellä siihen meni parikymmentä minuuttia aikaa. Edellisen kerran kun päivitin gsm-verkon 34 kilobitin yhteydellä, meni aikaa kuusi tuntia.
Olen odotellut tietoa, että kotipuolen hirviporukka olisi saanut kaadettua hirvikiintiömme. Mutta ei, ei onnistu. Olisiko koirien puute syynä. Oma vanhus hirvikoira ei jaksa enää olla innostunut muusta kuin ruokakupista ja nukkumisesta ja leijojen heittelystä takareijästään. Kuulin, että siellä olisi kasvamassa uutta hirvikoirasukupolvea, mikä on hyvä asia. Minna aikoikin ehkä itse aloittaa hirvenmetsästyksen, joten olen arvellut, että hankin kasvamaan hyväkirjaisen hirvikoiranpennun. Mutta se on kiinni Minnasta, ehtiikö hän kasvattamaan koiraa muiden töiden ohella.

Lunta... räntää...

Ensimmäinen talvinen päivä valkeni tänä aamuna: parin asteen pakkanen ja valkoinen lumipeite, ja jopa auringonnurkka, tekivät ihmeitä. Maailma valostui ihan kunnolla. Kävelin hiljalleen työmatkan ja nautin siitä, että lunta hipsui kasvoille. Tavoite on kolmekymmentä km viikossa ja melkein sen saavutankin, jos jaksan vielä huomenna kulkea työmatkat kävellen. Näin unta, että olin Puukäpylässä, jossa vietin tuossa muutama aika sitten yönseudun Helsinginreissulla, unessa yritin pysyä pikkuisen tyttäreni perässä, ja jalkani olivat aivan voimattomat. Siis vanhin tyttäreni oli unessa alle kouluikäinen. En kertakaikkiaan jaksanut vetää toista jalkaani perässäni. Eli siis jalkani ovat väsyneet ja kireät tuosta kävelemisestä. Venyttelin varmasti kymmenen minuuttia sängyssä. Näky olisi ollut varmaan aikamoinen. Kinttu vuorotellen kohti tyynyä. Mutta se auttoi kummasti.
Viestittelin tuossa aamulla eksmieheni kanssa, sillä samassa Puukäpylä-unessa hän pyysi minua ottamaan yhteyttä. Lasteni isovanhemmat ovat jo yli kahdeksankymppisiä ja huonokuntoisia, varsinkin mummo, joten arvelin, että olisiko unen pyyntö jotenkin koskettanut sinne päin. Ei onneksi mitään sellaista. Mutta sainpahan kuitenkin mainittua, että hän anoisi kotimaatilamme jäteastian tyhjentämistä mahdollisemman pitkälle aikavälille, sillä yksi ainoa ihminen ei juuri saa täyttöä siihen lainmukaisesti tyhjennettävään jätepönttöön. Ja naapureissa asuu myös vain yksi ihminen per talous, joten tuntuu, että turhaa siellä edes käydään jäteauton kanssa. Kun talouksissa on koiria, jotka syövät kaiken mikä ei huutaen karkuun juokse. Ja isot leivinuunit ja pannu-uunit, missä poltetaan se yksi maitopurkki. Tähän törmää jatkuvasti, että sivukylien talouksista ei tahdo riitää jätettä vietäväksi kaatopaikoille. Sitä ei Suomen jätelaki oikein tahdo ymmärtää. Mutta laki mikä laki. Onpahan sekin yksi syy, että meidänkin sivutie pidetään auki kunnan toimesta, kun jäteauton pitää päästä pari kertaa kuukaudessa käymään. Takanapäin on ne ajat, kun meidänkin perukasta lähti kymmenkunta lasta koulutaksiin.
Huomenna olisi tarkoitus käydä nauttimassa kulttuuritarjontaan. Karjalan filharmoninen orkesteri tulee esiitymään Kaukametsäsalissa. Menemme mieheni ja tyttäreni kanssa, joten miehelläni on voita molemmille puolille leipää. Mieheni aivastelee ja niiskuttaa jonkinlaisen nuhantapaisen kourissa, mutta hän on niin terve, että ei sen kummemmin kyllä sairastu. Ei ole kuulemma "elläissään" sairastanut kuumetta. Se on kyllä aikamoinen ihme.

Isäinpäivänä

Nauroin itseni tärviölle kun kuuntelin youtubesta "pensselisetääää". Että jollakin hemmolla on leikannut lanttu, kun on tuon keksinyt imitoida suomeksi. Tuli mieleen, että kyllähän näissä isissä tahtoo olla sitä "meisselisetää - pensselisetää", että vitsit ovat vähissä. No ei nyt pahoiteta isien mieltä, leikitään, että kaikki isät ovat maailman parhaimpia isiä. Harmittaa, että on olemassa miehiä, jotka eivät ole saaneet tulla isäksi syystä tai toisesta, ja toisinpäin.
Tasapuolisuuden nimissä, myös meistä äideistä voi käyttää samaa kriteeriä.
Olen aloittanut nyt vakituisesti työmatkojeni kävelyn. Polvi tuntuu hyvältä, tosin tuntuu hieman vieläkin, mutta 80 % on ihan ok. Elimistö alkaa herätä horroksesta, kun saa happea koko keuhkoilla tuon puolen tunnin kävelyn myötä iltaa-aamua.
Sikainfluenssa on levinnyt tänne Kainuuseenkin. Se oli odotettavissa. Olihan Prikaatilla jo aikaisemminkin muutama tartunta, mutta nyt me siviilitkin olemme jo saaneet virukset keskuuteemme. Kun vertasin blogissani -68 vuonna sairastamaani Hongongilaista, ja sitä että silloin ei tahtonut olla edes aspiriinia lääkkeeksi, en osaa panikoida tätä sikainfluenssaa. Minna perusteli hyvin, että hän ei myöskään panikoi, mutta on ärhäkkä yhteiskuntakriitikko. Että enää ei eletä 60-luvulla, vaikka silloin kylässä oli kauppa ja kirkolle pääsi onnikalla päivittäin. Kyllä olen samaa mieltä, että rokotukset riskiryhmille kuuluu antaa ajoissa, ilman että tarvitsee aikuistenkin miesten tapella rokotusjonossa.
Olen edelleen neulonut sukkaa ja töppöstä. Se jäi kai jotenkin päälle. Kun on lankoja iso korillinen, ja ulkona on kylmä, on villalanka mukavantuntuista sormissa.
Mieheni on äreänä, sillä digiboksi sanoi itsensä irti. Minä tarkistin kaikenvaralta imuroinko johdot irti, mutta en nyt tällä kertaa. Joten rikki mikä rikki. En ole ollenkaan pahoillani vaikka onkin rikki, minua kiinnostaa äärimmäisen vähän mikään tv-ohjelma. Olen ihan oikeasti huomannut, että todellakaan en viitsi katsoa telkkaria. Alkaa olla pimeintä aikaa vuodessa, eli hämärä antaa hämärälle kättä. Tämä aika vuodesta on aina vähän unista aikaa.

Tautista talvea

Muistan sen kauhean influenssatalven vuonna 1968, kun Hongongilainen iski meidänkin kotikyläämme. Kansakoulu suljettiin oppilaskadon takia kuukaudeksi. Se oli tosi kelju tauti. Kaaduimme koko kotiväki sänkyihin, yskimme ja köhimme ja kuumeilimme mielestäni pari viikkoa yhteensoittoon. Minulle on jäänyt muistikuva, kuinka makasimme kuumeessa ja taudissa koko perhe, jopa isä ja äiti makasivat omassa sängyssään, johon he asettuivat aamunavetoinnilta tultuaan. Ja yhtä-äkkiä naapurin isäntä seisoi pakkashuuruisessa oviaukossa iso karvahattu päässään ja kysyi että kuinka sitä täällä voidaan. Kun vihdoin kahden viikon jälkeen pääsin naapuriin leikkimään, yskin hirveästi ja naapurin tyttärellä valui vesi nenästä. Olimme me kyllä surkeita. Nyt sitten luemme joka päivä kauhujuttuja kuinka hirveä epidemia on meneillään. Jotenkin asioihin oppii suhtautumaan kun lukee Kainuun historiaa, jossa kerrotaan, kuinka isorokkoepidemia tuli säännöllisin väliajoin tuosta Venäjän rajan takaa ja tappoi kyläkunnittain talot tyhjäksi. Aina oli aloitettava alusta. Nykyisin emme millään haluaisi sairastaa edes normaalia nuhakuumetta, korvatulehdusta, yskää. Lietsotaan paniikkia ja pelotellaan kuinka epidemiaan voi menehtyä. Kuitenkin joka päivä menehtyy liikenteessä nuoria, joudutaan väkivallan uhriksi, hukutaan... Minusta lasten vanhempien pelottelu on mennyt turhan pitkälle. Muutenkin nuoret äidit ja isät ovat koko ajan stressaantuneita, kuinka pienokaiset selviävät tavallisista tarha- ja koulupäivistä ilman vammoja.
En tiedä miksi en osaa olla niin vauhko. Eipä silti, inhoan kyllä jo tavallista "koniyskää", joka vaivaa aika-ajoin, astmaattinen köhisijä kun olen. Olisikohan näitä, jo melkein tappeluja, joita kuulostaa ilmenevän rokotusjonoissa, edes tullut, jos tätä paniikkia ei lietsottaisi.
Nukuin äärimmäisen huonosti. Itseasiassa en tainnut edes nukahtaa koko yönä. Tai ehkä pari-kolme tuntia. Kello oli liki neljä aamulla, kun sain vihdoin torkahdettua. Ja nousin jo puoli kahdeksan, kun en jaksanut enää odottaa unta. Olen tosi huono nukkuja. Minulla on kauhean vaikea saada unenpäästä kiinni. En halua syödä nukahtamislääkkeitä kuin silloin tällöin koska niiden avulla nukahtaminen on äärimmäisen helppoa. Niihin tottuu. Pitäisi keksiä mikä minun nukahtamisessani on vialla. Onkohan se jokin alitajunnallinen ajatus, että valvon mieluummin.
Mutta ei sitä aina jaksa valvoa.
Kolme vuotta sitten avioeroni aikoihin oli tilanne pahimmillaan, enkä saanut nukuttua mielestäni ollenkaan. Mutta sain silloin avun eräältä ystävältäni. Ts. eräs tosi hyvin unen päästä kiinni saava ystäväni opetti konkreettisesti kuinka nukahdetaan. Siihen kuului ainakin se sääntö, että pitää pysyä univuoteella ja asettua aloilleen. Eikä lähteä ulos kello kolme kesäyönä, eikä istua tietsikalla ainakaan. Vissiin se on oikea ajatus, että jaksaa olla nukkuvinaan, eli vaikka ei ole unessa, on kuitenkin aloillaan.

Neulomista ja muuta höhhöilyä

Tänä aamuna heräsin tekstarin ääneen, jossa esimieheni kysyi, josko saisin luuni liikkeelle ja menisin jo huomenna töihin, enkä vasta ylihuomenna. Olisi koulutuspäivä, josta ei olisi varaa jäädä pois. Vastasin, että tulen mielelläni. Hyvä että en jo huraata huutanut. Olen totaalisen kyllästynyt neulomaan - kutomaan puikoilla, siis tikuilla. Vaikka ylpeänä voin sanoa, että opettelin kärsivällisesti magic loop-tekniikan, kutoa kaksi sukkaa pyöröpuikolla samalla kertaa. Ensin en tajunnut, että miten saan ne "irti" toisistaan, kunnes järki sanoi, että en mitenkään, vaan käytetään kahta lankakerää tai saman kerän molempia päitä. Jotenkin tuo tekniikka ei minua nopeuta. Olen jo nopea tikuttelemaan yhden sukan kerrallani viidellä puikolla. En pode toisen sukan syndroomaa. Jonka virallinen termi on: jaa- en osaa kääntää tuota in english. Enkä viitsi vakoilla kuukkelista. Systeri on vuosia ja vuosia pitänyt yllä projektia: sukkia pienille varpaille (venäjän katulapsille) ja ilmeisesti neulonut jo satoja sukkapareja, ainakin siitä päätellen mitä hän on kertonut projektistaan. Minulla on paljon vähemmän kunniahimoinen tavoite: sukat rakkailleni. Siinäkin on urakkaa ihan tarpeeksi. Voihan olla että rakastan salaa Brucea, jonka elokuvia katsoin katsomasta päästyäni viime viikonloppuna kun oli Brucen elokuvaviikonloppu.
Mm. Die hard.... Panttivanki...ym. En siitä huolimatta taida neuloa Brucelle sukkia. Tai suurelle elokuvaihanteelleni Jean Renolle.. aaaah.... Mutta sukista vielä: on kummallista neuloa sukka kärjestä varrensuuhun, eikä päin vastoin. Opettelin senkin. Kantapään lavennus, ei kavennus, nimeltään tiimalasikantapää, oli aika hurja juttu. Mutta senkin selvitin. Matematiikan opettajani olisi vihdoin ylpeä minusta. Kun osasin jakaa ja kertoa silmukat oikein.
Löysin Anttilasta mahdottoman ihania tuikkukynttilöitä. Niissä on pieni polttimo-hehku, nappipatteri ja loimahteleva valo. Poltan nyt kynttilöitä Muurlan lasikynttilälampuissa, jotka löysin kirppikseltä. Eikä tarvitse pelätä että savuttaa tai tekevät tulipalon. Siunattu se insinööri joka nuo kehitteli. Kynttiläpari maksoi 4,95 euroa ja lupaus pakkauksessa: kestää polttaa 20 tuhatta tuntia.
Ajatelkaa!
Eilen kävin siis kampaajalla, jonka hintaa tuossa toissapäivänä mietin. Nyt sitten "tappausin tunnolleni" ja päätin että en luovu saavutetusta edusta. Puolisoni lupasi avioliiton alkuvaiheessa, että jos luovun pitkästä pitkästä tukastani, hän maksaa kampaajani. Joten se siitä. Mitäpä minä siitä murehtisin. Hyvä vain, että kansantalous pyörii. Kampaajat ovat pienyrittäjiä, jotka hankkivat leipänsä ammattitaitoisella ja vaativalla työllään.
Kävelimme tänään joen rantaa tunnin ajan. Sää oli mitä ihanin. Ja polveni ilmoitti itsestään vasta vastamäessä, onneksi vähän. Uskon, että työmatkojen kävely voi alkaa ihan ilman polvivaivoja. Ikävä kyllä kuntosalille en voi enää mennä. En uskalla ottaa riskiä, kun en tiedä kuinka paljon kestän sitä riekkumista. On parempi vaikka jumpata kotona, kuin riekkua kuntosalilaitteissa raskailla painoilla. Tosin kuntosalilla on aina silmänruokaa, joten menetys tuokin.

Pääkallokeli

Tarkemmin sanottuna pääkallonhalkaisukeli tuolla ulkona. Lähdin reippaasti viemään roskia ulos ja .. no järkivähäni jostain syystä ilmoitti, että varo hyvä ihminen, siellä on liukasta. Kuitenkin menin niin vauhdikkaasti että luistin kengänpohjilla valehtelematta parikymmentä metriä vapaatyylillä. Roskapussit pysyivät matkassa ja rouva ei onneksi joutunut suutelemaan maata, mutta säikäytti se melkoisesti. Kun toinnuin säikähdyksestä, tajusin, että viime yönä on satanut alijäätynyttä vettä, joka on jäätynyt peilikirkkaaksi vielä lumettomalle katutasolle.
Aitaa turvana käyttäen pääsin kalloani halkaisematta takaisin sisälle.
Eilen oli vielä ihana syyssää, kirpeä pikkupakkanen ja kuura valkaissut maisemat. Olimme parin tunnin reissulla huvilarannalla, jossa katsastimme kuinka pihapiiri on asettunut talvehtimaan. Mieheni sytytti kodalle nuotion ja nautimme teehetkestä loimuavan nuotion äärellä. Onneksi siis eilen - tänään ei olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä edes autoon, saati sitten autolla pihalta ulos ilman luistelua. Aika tuntuu rientävän kohti joulunodotusta. Itseasiassa olen jouluihminen ja minulla on jo kauppakassillinen joululahjoja valmiina. Ostelen pitkin syksyä kaikkea mielenkiintoista pientä, sellaista jota ei niin kovin tarvitse, mutta jos sellaisia saa lahjaksi, ne ovat tarpeellisia. Muistelin viimejoululta jääneen joulupaperirullia. Etsin ja ihmettelin, kunnes muistin, että varastokomerossa ne ovat. Sieltä löytyi viisi rullaa avaamattomana. Mukavaa säilyttää vuoden ja löytää. Yleensä en löydä mitään mitä säilytän, mutta jos ehdin ja viitsin ensin miettiä ja sitten etsiä, niin löytyy. Jos löytyy. Ihan kuin orava joka varstoi eri varastoihin.
Minulla on jonkinlainen arvomaailmankasvatusprojekti meneilläni. Olen parin vuoden ajan muokannut ulkoista olemustani rahalla. Ts. olen käynyt viiden viikon välein kampaajalla ja laitattanut samalla "raamit" kuntoon, eli kestovärjäyksen kulmiin ja ripsiin. Olen pulittanut 120 euroa vain siksi, että voin sanoa, että tukka hyvin-kaikki hyvin. Systeri oli käynyt Viron puolella ja siellä oli saanut täyden remontin ulkonäköön kolmenkymmenen prosentin hinnalla mitä Suomessa. Miksi Suomessa pitää kaikesta maksaa niin mansikoita? Miksi Virossa saa paremmankin remontin ulkonäköön huomattavan edullisesti. Alkoi jotenkin tympäisemään.
Tämä on tietenkin jotenkin provosoivaa, mutta joudun tekemään työtä tällä palkallani kymmenen tuntia että kampaajani huiskaa hiukseni ja kulmani kuntoon puolessatoista tunnissa.
Meitä aikuisia naisia, joilla on puoliso sponssaamassa jos ei itse ole varaa, opetetaan, että kansantalous ei pyöri, jos emme käy kampaajalla, manikyyrissä, pedikyyrissä, ostamassa suomalaisia desingtuotteita, hankkimalla vaatteita, jotka ovat (mikä nykyisin muuten on ) Suomessa valmistettuja. Mainostetaan, että valitse kotimainen saapas, kun hankit saapikkaat.
Mutta kuinka tavallisella kaduntallaajalla on varaa? Ei mitenkään.
Polveni on jo hyvässä kunnossa. Olen kovasti kuntouttanut itseäni ja tulosta on tullut. Mm. yksi vaatekoko on nyt pienempi. Mutta tärkeintä on, että pääsen kävelemään työmatkat, jotka ovat minulle henki ja elämä. Saikkuloman viimeinen viikko on alkamassa. Menen torstaina töihin, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Shoppailua

Jos mikä on jo alunperin tympeätä, niin nähdä miespuolisen perheenjäsenen tuskainen ilme kun kannan hänelle vaatetusliikkeen sovituskoppiin aina vain uudet ja uuden pitkikset sovitettavaksi. Mutta armoa ei anneta. Ei sovituskoppiin ainakaan. Loppujen lopuksi emme löytäneet sopivia pitkiksiä, emme sitten millään. Kävin läpi rekin toisensa jälkeen, mutta aina koko 50 D oli loppunut. D-koko on sama kuin pönäkkä maha. Ja yleensä jo 60-vuotiaalla miehellä on maha pönäkkä. Onneksi tilanteen pelasti "vanha" tuttu miesten vaatepuolen myyjätär, joka ilahtui kovasti nähdessään lempiasiakkaansa jälleen kaupassa. Tämä kyseinen myyjä on aarre nykyaikaina, kun liikkeistä ei saa minkäänvaltakunnan palvelua, korkeintaan kassalla rahastetaan. Oli kiva nähdä (toisaalta olin vähän krhm...mustis) kun tämä kokenut myyjätär kietaisi mittanauhan mieheni vatsan ympärille ja varmoin ottein haki sopivia pitkiksiä ja paitoja ja neuleita sovitettavaksi. Siinä samalla jutustellen, että muistan sinun kokosi vuosien saatolta, että et ole juuri kasvanut ympärysmittaa. Loppujen lopuksi yhdet TuroTaylorin upslaaki-irtohousut (irtohousut on nimitys pitkiksille, joiden kanssa voi pitää mitä tahansa jo omistamaansa puvuntakkia) istuivat kuin hansikas ja ne otettiin heti völjyyn. Lisäksi löytyi neuletakki, paita ja poolo, kaikki sävyyn musta-harmaa. Itse vilkaisin naisten asusterekkejä, mutta totesin, että ei kiitos rättejä tänään, ei kertakaikkiaan kiinnostanut mikään. Outoa.
Mutta laukkukaupassa koin suoranaisen yllätyksen: menimme ostamaan mahdollisemman isoa ja laadukasta matkalaukkua, jonka löysimmekin heti. Yllätys oli se, että mieheni vaati, siis suorastaan vaati, että valitsen itselleni sellaisen käsilaukun, jota hänen ei tarvitse hävetä, ja jonka voi pitää ulkomaillakin tyylikkäästi mukana. Syynä tähän oli kirppislöytöni, joka on musta-valkea muovilaukku, muodoltaan neliskanttinen. Se on tosiaan alta arvostelun, nyt sen itsekin tajuan. Tyttäreni kylläkin jo aiemmin totesivat sen mauttomaksi, mutta en sitä silloin vielä ottanut niin vakavasti. Siispä valitsin nahkalaukuista ajattomantyylikkään kotimaisen olkalaukun, joka saa olla seuraavat kymmenen vuotta ns. "parempi" laukku. Toivoisin joulupukilta vielä isoa kassimaista käsiväskyä, jonka ei tarvitse olla erityisen arvokas, sillä tarkoitus on survoa siihen aina aamulla työpäivän eväsvoileivät, yms. siis kaikki muu paitsi keittiön hella.
Lopuksi menimme paikalliseen duunariravintolaan lounaalle. Ruoka oli sitä yhtäsamaa, mitä saa aina jokaisesta ketjun samanlaisesta ruokalasta joka paikkakunnalta jossa ko. ruokala on, ja jonka ruoka on aina grillistä otettuna tummaa, vähän palaneen oloista. Jälkiruoka oli ihana, paitsi loppulusikallinen. Se jäi kaapaisematta: nimittäin keksimurut oli runsaasti kylvetetty Disoron-liköörissä. Alkoholin löyhkä sai nyrpistämään. Ja jokin alitajunnallinen muisto tuli mieleen kyseisestä manteliliköörin tuoksusta. Kummallista.
Mutta kermavaahto ja muu makkeus suli suussa.
Kaikenkaikkiaan erittäin hyvä päivä.

Loppusyksyn harmautta

Tosin otsikko ei kuvaa mielialaani, vaikka vaikuttaakin lupaavan ankealta. Siis otsikko. Ulkona on harmaata, vielä harmaampaa ja satelee räntää ja vettä, vuorotellen. Itse olen virkeä ja koska polviparkani on jo paljon parempana, olen aloittanut ankaran kuntouttamisen. Päivittäin kävelen nyt tässä vaiheessa korkeintaan kolme kilometriä. Jumppaan polvea annettujen mukaan ja polviparkani on jo aika ajoin ihan kivuton. Liikerata alkaa olla jo täydellinen ja ontumisesta olen päässyt. Se jäi vähän korvienväliin, mutta olen ohjeitten mukaan saanut sitä pois. Kysessä on lähinnä se, että uskallanko varata painoani jalan päälle.
Tänäaamuna siirsimme kelloja lähintä juhannusta kohti, eli taaksepäin, tunnin verran. Siitä seuraa iltapäivisin jo aikaisin tuleva pimeys. Täällä kaupungissa pimeys ei niinkään häiritse katuvalojen takia, mutta maalla pimeys on totaalista. Huomasin sen viime viikolla kun kävin kotona maalla. Koska oli kuukadon aika, pimeys painoi kuin vaate päälle. Lunta oli onneksi jo seitsemän senttiä, joka auttoi kovasti erottamaan edes ikkunat kun olin sammuttanut valot.
Piha oli liukas ja olimme miltei motissa, sillä kunnallinen tienauraus ei käy meidän kolmensadan metrin mutkaa aukaisemassa. Entinen mieheni, joka on hoitanut lumenaurauksen pihatieltä, ei enää sitä tee, koska ei juuri enää ole paikkakunnalla, ja auraus on pakko antaa yksityisen hoidettavaksi. Pääasia että se hoidetaaan. On syvältä jäädä mottiin.
En viihdy enää talvella entisessä kodissa pitkiä aikoja, juuri näiden tieongelmien takia. Olen yrittänyt houkutella tytärtäni pois sieltä tänne kaupungin valoihin, mutta tuloksetta. Hän viihtyy koiriensa kanssa hyvin, eikä välitä vaikka olisi välillä motissa.
Olen viettänyt pitkiä aikoja neule käsissä vain istuskelemassa. Ilman että katsoisin telkkaria tai kuuntelisin radiota. Nautin hiljaisuudesta ja neulepuikkojen kilinästä. Löydän itsestäni yllättäviä piirteitä, joita en ole tiennyt olevankaan. Ajatukset kulkevat omia polkujaan ja silmä seuraa neuleohjetta, tai sitten ei seuraa, riippuu mitä teen. Sukankudin ei juuri kaipaa ohjeistusta.
On hauska huomata, että vanhat taidot elpyvät, kun vain ahkerasti opettelee. En ole muistaakseni n. 18 vuoteen neulonut tai virkannut, ja nykyisin se on jokapäiväistä. Kun tuli kylmemmät ilmat, otin villalangat esille. Kesähelteillä virkkasin puuvillalangasta verhoja.
Ompelemisen jätin nyt väliin, sillä yskä tahtoi kiusata, kun kankaat pölisevät. Mutta aijon kyllä taas aloittaa, mutta vasta kun on valoisat päivät. Eli keväällä.
Ajattelimme vielä käydä kerran huvilalla tarkistamassa, että kaikki on kunnossa talvea varten. Sitten talvi saa tulla ja joulua kohti tässä mennään.

Kaikenlaista oleilemista

Aika kuluu päivästä toiseen. Toipuva polvi on todella jo huomattavasti parempi kuin olisin ikinä uskonut olevan. Pystyn jo olemaan tuntikausia jalkeillani. Tosin eilinen "hormonimyrsky" sai aikaan, että tein suursiivouksen kodissamme. Se oli mieletöntä. Meillä on raskaita persialaisia mattoja, joiden raahaaminen hissiin ja hissistä ulos tuuletustelineille, vaatii todella hyvää kuntoa. Mutta minun piti ne raahata. Eikä sillä hyvä, että raahasin, kun myös harjasin ja möykytin ne putipuhtaiksi. Jopa minun silmäni osasi katsoa, että mieheni on 80-luvulla ostanut kaksi tosi hyvänlaatuista ja mitä ilmeisemmin kallista isoa mattoa, mutta yksi on kevyehkö, pehmyt ja äärettömän pölyäkeräävä. Eli yksi matto menee vaihtoon - kuulemma. Kun ihmettelin, kuinka kauheasti tuo yksi matto osasi antaa pölyä tuulen viemäksi. Puolisoni pahoitteli, että jopa hänen äitivainajansa oli 90-luvulla morkannut, että miksi aulassa on noin halppismatto. Mutta se on vain jäänyt vaihtamatta - tähän saakka. Keksin heti että opiskeleva tyttäreni saa tuosta vielä hyvän maton, kunhan sitä käyttää pesulassa. Opiskelijaboksiin ei tarvita aitoa persialaista.
Kuulostan varmasti kauhean elvistelevältä. Tosiasia on, että minulla ei ole ikinä ollut edes mahdollista ajatella aitoja persialaisia mattoja. Möykytin 86-kesällä 50 metrin mattokankaan väävispuilla. Kun ed. talvena olin leikannut kaikki vanhat vaatteet matonkuteiksi. Ja ne räsymatot palvelevat osittain vieläkin maatilallamme, tosin osa on jo koirien makuualustoja. Mutta edelleen palvelevia. Siis hormonimyrsky sai aikaan, että kotimme jokainen pölykiekale on pyyhitty. Lopulta olin ihan poikki, polveen pisti. Menin sohvalle makoilemaan ja laitoimme soimaan suoittuja suomalaisia klassillisen musiikin helmiä. Mm. Finlandia hymni, Toivo Kuulan häämarssi, Suomalainen rukous. Tuntui että vaivuin nirvanaan, musiikki aukoi väyliä aivoissani ja tunsin olevani täydellisen rentoutunut. Yön nukuin älyttömän huonosti. Heräsin vähän väliä jääkylmään oloon ja hetken päästä kiehuvan kuumaan olotilaan.
Tänään en juuri ole jaksanut tehdä mitään. Itseasiassa kaikki voimani vie puolisoni viisaudenhampaan poiston jälkitila kun hoivausviettini on päässyt taas huippuunsa. Ihmettelen itsekin kuinka minä jaksan hössöttää. Ja kuinka kuusikymppinen aikuinen mies osaa käyttää tilaisuutta hyväkseen: osaa passuuttaa. Roolit tahtoo unohtua: minun piti passuuttaa saikulla häntä, ei toisinpäin. Kun en tunne itseäni enää sairaaksi, on helppo olla; kunnes polveen vihlasee, kuin tikarilla pistettäisiin, jotta totuus ei unohtuisi.
Syyslomaviikko alkaa koulukkailla ja lähdemme käymään kotimaisemissa. Nyt on levinnyt tänne prikaatille sikainfluenssa ja varusmiehet kulkevat juuri samalla linja-autolla kasarmilta kotiin ja päinvastoin, joka on ainoa mahdollinen yleinen kulkuneuvo täältä Kainuusta pohjoiseen päin. Mutta toisaalta riski on aika minimaallinen. Kun miehet ovat kotielämästään kulettaneet sen taudin kasarmille, ei se kasarmilla ole syntynyt. Pahempi riski on metsästäjien tielle ajamat hirvet, jäätävä vesisade, musta jää - jos siis lähtee omalla autolla menemään. Pitää katsoa sunnuntaihin saakka, miten säätilat vaihtuvat.

Sairasloma on jo jatkunut toista viikkoa. Tikit polvesta on poistettu ja pystyn jo kävelemään lyhyitä matkoja ontumatta. Täytyy sanoa, että polven putsaus auttoi todella hyvin. Kun unohtaisin, että minun ei tarvitse ontua, nilkuttaa, kunkata, kun pystyn jo varaamaan painoni myös vasemmalle jalalle, ilman tuskan vihlaisua. Tämä sisällä kököttäminen tekee olon vähintään tunkkaiseksi. Ajelimme eilen autolla vanhalle hautasmaalle ja lähdimme käveleksimään ja tutkimaan hautakiviä. Tosin vanhin hautausmaa oli aidoitettu ja polut olivat täysin metsittyneet umpeen ja mieheni kieltäytyi lähtemästä "konteikkoon". Hautausmaat ovat tavattoman mielenkiintoisia talustelemispaikkoja, varsinkin ne vanhimmat. Yleensä kun ajelemme vieraille paikkakunnille huviajelua, on hautausmaa aina kohteemme, jossa voi käveleksiä ja leppuutella jalkoja. Sää oli tavattoman kaunis, aurinko paistoi, oli pari plusastetta ja vielä näkyi ruskan värejä. Huomaamatta meni tunti ulkoillessa.

Tänään vietin aikaa kangaskaupassa, kun odottelin miestäni parturista. Ostin useanlaista kangasta, joista ajattelen jotain ompelevani. Ainakin tämä ompeluinnostus on valtava. Yskä ei tahdo parantua, kun kankaat pölisevät, mutta se tuntuu pieneltä siihen nähden miten nautin luovasta tekemisestä. Kävin myös kirpputorilla, jossa sain menemään toista tuntia. Mitään erikoista en juuri viitsi ostaa, paitsi virkkausohjelehtiä (löysin yhden) ja lankoja. Tällä kertaa taisin ostaa myös Aku Ankka-kirjan, jossa oli jonkun vuosikymmenen puolen vuoden lehdet. Kuitenkin olin nukahtanut sängynpäälle kun oikaisin lueskelemaan sitä AA-kirjaa.

Potemista

Eilen sitten tuskainen polviparkani operoitiin keskussairaalan päiväkirurgiassa. Menin jo aamu -seitsemäksi ilmoittautumaan kutsun mukaan, ja kuinka ollakaan, minä olin ensimmäinen leikkausjonossa. Täytyy sanoa, että polvitähystys ei todella ole mitenkään miellyttävä operaatio.
En meinannut kestää millään reiteni ympärille kiristettyä tyhjiösidettä, jonka tehtävä oli estää veren pääseminen polveen leikkauksen aikana. Samanlainen kiristys oli myös polven alapuolella, mutta se ei tuntunut pahalta. Ilmeisesti olin tuskainen, sillä erittäin kaunis ja huolekas silmäpari ilmestyi pääni puoleen ja kysyi: onko kipu lievää, kohtalaista, siedettävää vai sietämätöntä. Minusta se oli lähinnä sietämätöntä. Onneksi löytyi tarpeeksi ärhäkkä kipulääke suoraan kanyyliin, ja kestin sen liki puolentoistatunnin operaation. Polveni kierkukka oli siis revennyt, se korjattiin ja samoin poistettiin "harsoumat". Ikävä oli kuulla, että polvessa on kulumia, ja epäilys, että täysin kivuttomaksi polvea ei saada. Tärkeintä on, että pystyisin kävelemään päivittäisen kuuden kilometrin työmatkani. Se on minulle kuin henki ja elämä, edes tuon verran liikkua päivässä ulkona. Saikulla olen kuukauden, mikä on minulle kyllä outoa. En ole vuosikymmeneen sairastanut oikein mitään, lukuunottamatta astman pahenemista. Polvi ei ole nyt ollenkaan sietämätön ja pystyn kävelemään varovasti. Ilman sauvoja.
Ulkona on syysmyrsky ja satelee hienoa lunta. Sää muuttui talviseksi kun ilmavirtaukset kääntyivät. Ehkä itään päin, tai jonnekin tuonne kaakkoon. Sanotaan että "idän poudat ponnettomat" ja kaakko on "reuhkaetelä".
Lehdet ovat vielä suuressa osassa lehtipuita ja lunta oksilla. Muinoin tuo tiesi pitkää ja taustista talvea.
On tietysti ihana viettää joutoaikaa kauniissa kodissamme, höhhöillä ja muumioitua tyylihuonekalujen sekaan. (kauhea ajatus: olla mitääntekemättä!) Tietenkään en aio pilata polveni toipumista liiallisella jalkeillaolemisella, mutta kunhan eka viikko on saatu menemään, sitten voin ehkä jo aloittaa kunnolla kuntouttamisen. Ajattelin, että menen ihan yksityisesti fysioterapeutille, joka opettaa, mistä löytyisi se nelipäinen reisilihas, jonka tehtävä on tukea ihmisen polvia. Ja kuten aina, vuodesta toiseen on menossa projekti, jonka tehtävänä on saada vielä kymmenen kiloa pois polvien päältä.

Syyspäivä

Kävimme tänään huvilarannalla laittamassa lomaparatiisimme talvitelolle. Mieheni oli pähkäillyt säätiloja viikon verran, jotta uskallammeko-emmekö uskalla -lähteä käymään. Kyseessä on liian nopeasti tullut lumi-ja räntäsade, joka uhkasi tehdä ajokelit sietämättömiksi. Lumi kyllä suli aika nopeasti pois teiden päältä, mutta liukasta se oli kesärenkailla. Vaihdatimme talvirenkaat, joten se huoli oli poissa, ja päivällä meni säätila pari astetta plussan puolelle. Olin laatinut kahden sivun pituisen listan, jonka mukaan yritimme muistaa kaikki tärkeimmät asiat. Tärkeintä oli tietysti, että ikkunat, ovet ja savupellit muistetaan sulkea, ja saunapadasta tyhjentää vesi. Oli toki paljon muutakin, mitä piti muistaa, mm. että aurinkopaneelisähkö muistetaan katkaista ja tv tuoda kaupunkikotiin. Evästelimme päiväteet kodalla nuotiolla. Nuotiolla poltimme kaikki kertyneet poltettavat kuitit yms. paperit, joita ei voi viedä yleisiin roskiin. Siispä sekin tuli tehtyä.
Olen ollut vähintäänkin kipeä kuin koira. Astma paheni ja tulehdutti keuhkoröörit. Menin tiistaina lääkärille ja hän totesi, että rouva on sairas. Väitti että en tiedä tilaani, sillä astmaatikko on hiiidioksidihumalassa kun keuhkopillit vinkuvat ja yskä raastaa. Sekin vielä. Kokeet näyttivät että olin kipeä, tulehdusarvot huiteli korkealla ja yskin aika hurjan kuuloisesti. Lääkäri antoi kovat lääkkeet ja passitti kolmena päivänä käymään aluesairaalan polilla ottamassa spiraa. Siis hengittämässä lääkettä keuhkoihin. Kävin ja se tosiaan auttoi. Mutta kortisoni teki, että satapiikkikawasaki hyrähti taas käyntiin. Poukkoilin kuin mikäkin duraselpupu, ja kauhea heikotuksen hiki valui selkää pitkin. Purin tämän energian ompelemiseen. Minulla on hyvä ompelukone ja löysin hyvää villakangasta. Ompelin hameen. Laitoin kuvan Minnalle ja hän laittoi kauhistuneena vastauksen, että olen ihan kuin mummo, siis äitivainaja.Hame ei sitä huudahdusta tuonut vaan ruutukankainen jakku, äiti kun pukeutui ruutukankaaseen, joka oli tuolloin muotia, kuten nytkin on. No ei ole paha olla äidin näköinen, mutta äidin geenit ovat huonot: alzhaimer. Karmeampaa oli kuulla, että ikäiseni tuttavarouva kotiseudulla on sairastunut alzhaimeriin, joka on jo ihan diagnosoitu. Joten valtuudet ovat hänellä vähissä.
Muistan kuinka murkkuikäisenä päätin, että minusta tulee muotisuunnittelija. Nyt kypsässä iässä tiedän, että ei minua kiinnosta suunnitella muotia, mutta kiinnostaa seurata ja olla ajan hermoilla muodin suhteen. Ja jospa minä nyt vanhemmuuttani opin ompelemaan itselleni yksilöllisiä vaatteita. Olen vähintäänkin friikki vaatteille ja koruille ja kengille ja laukuille ja kaikella kauniille. Mutta tyylistä en niinkään tiedä. Oma stailaaja olisi hyväksi.
Minulla ei ole värisilmää, ei tyylisilmää, mutta on nenälle valuvat silmäklasit. Että ärsyttää kun klasit ei pysy päässä. Pitänee orientoitua käymään tuossa kadun toisella puolella optikolla.

Aika kuluu

Olen ollut vuoden päivät kirjoittamatta blogiini, mutta nyt tuntuu siltä, että on kiva aloittaa taas.
Nyt on vasta syyskuun 29. päivä ja aamulla kun heräsimme, oli ensilumi maassa. Tosin se oli aikalailla räntälunta ja näkyi lähinnä talojen katoilla ja umpipihoilla. Koko kesän on ollut niin ihanan lämmintä ja aurinkoista. Sadetta on tullut sopivasti, ainakin minun mielestäni.
Olin viikonlopun maatilallani pohjoisemmassa. On aina mukavaa huomata, kunka iloiseksi jo eläkkeelle jäänyt norjanharmaahirvikoiravanhus tulee kun näkee minut. Ei hän hirmuisia tunteenpurkauksia päästele, lihava ja laiska kun on, mutta virnuilee täydellä hammaskalustolla ja kalisuttelee hampaitaan. Myöskin tyttäreni koira, joka on eurasier-rotuinen, hyväksyy jo minut, olihan hän viisi vuotta nokka nyrpällään. Minkäs koira luonnolleen mahtaa. Eurasier on yhden, korkeintaan kahden ihmisen ystävä elinaikanaan. Mutta hän, kenet rodun edustaja ottaa itselleen ystäväkseen, saakin viettää elämänsä koiran palvonnan alla, jopa niin että alkaa käydä hermoille, kun ikkunan takana pällöttää iso kullanvärinen koiranpää katsomassa, mitä emäntä tekee tai on tekemättä. Norjanharmaa- Hessu - on tosiaan lihonut aikalailla ylipainoiseksi koiraksi. Pappa kutsuukin Hessua Paksuksi Poijaksi, mikä on kuvaava nimi. Mutta lihavista koirista lihavin on vanha beaglenarttu Roosa, alias Raiku. Koira on kasvanut mahapallukkansa viereen, ei päin vastoin. Mutta Roosa-Raiku on muuten vielä terve vanhus, hänkin lopetti jäniksenajon jo vuosi sitten ja heittäytyi eläkkeelle. "Aja ite jäniksesi" - oli Roosa-Raikun ilme sanonut isännälleen, kun enää ei jaksanut juosta. Liikunnan puute on varmasti syynä beaglen possumaiseen olemukseen, kun askel on lyhyt, hampaita ei juuri enää ole kuin nysät, on ruoka oltava pehmyttä ja hyvää ja helpolla saatavaa. Ja sitten nukkumaan, 18 tuntia vuorokaudessa.
Tämän tutun beagelen tapasimme tyttäreni kanssa minun lapsuudenkodissani, jossa kävimme tervehtimässä veljeä, joka asustelee taloa. Kävimme samalla reissulla hoitamassa vanhempien haudan, siellä kukki marketat vielä täydessä kukoistuksessaan. Lisäsimme callonit marketoiden vierelle. Syksy on ollut lämmin ja hyvä pitämään kukat kauan kukassa. Totesimme, että viime vuoden aikana oli lapsuuden kylän ihmisistä tullut kolme uutta hautakumpua.
Palasin eilen kotiin ja saldo lomapäivistä, jatketusta viikonlopusta, oli flunssa, joka vaihtui ärhäkäksi infektioksi keuhkoputkiin. Sairastan infektioastmaa ja nyt tulikin tavallista ärhäkämpi tulehdus. Olen jo aloittanut kolminkertaisen lääkityksen, jonka pitäisi purra nopeasti. Olen jonottanut kuusi kuukautta polven tähystysleikkaukseen ja nyt yritän saada tulehduksen pois ennen maanantaita, ettei leikkaus siirry. Kipeä polvi on sietämätön kestää. Ainakin minun luonteellani, kun olen niin mielelläni liikkeellä koko ajan.
Kesä huvilalla (kesämökkiämme ei saa kuulemma sanoa mökiksi, vaan huvilaksi, sen takia, että se ei ole mökki ollenkaan, paremminkin huvila). Viime syksynä kaadatettiin metsurilla 40 runkoa mäntyjä rannan puolelta pihapiiristä, ja niistä kertyi neljä kertaa 40 pölliä, jotka olemme saaneet miltei kokonaan tehtyä haloiksi. Nimittäin, vaikka urakka tuntui kestämättömältä saada ikinä valmiiksi, urakka tuli tehtyä. Aloitimme jo viime syksynä lokakuussa, kun puut oli kaadettu, keräämään pitkin piennarta rotkottavat rungot kasoihin. Koska emme ole mitään voimanpohatoita, emme uskaltaneet ajatellakaan oikeata homelitea työavuksi. Minulla oli kokemusta sähkösahasta ja se sitten olikin pelastus. Emme ehtineet viime syksynä lumen alta saada juuri mitään aikaiseksi, sillä talvi tuli kuin seinään, kesken kaiken. Mutta keväällä rungot olivat tasan siinä asennossa kuin mihin ne olivat jääneet syksyllä. Reipas parikymppinen tyttäremme oli riuskana apuna, ja saimme koottua puita kasoihin ja hakkuujätettä toisiin kasoihin. Alussa tuntui, että muuta ei tehnytkään kuin vain vastusti. Nimittäin ostimme agrikaattoriin väärää bensiiniä ja se sammahteli koko ajan. Saha tylsyi, niin että sahaaminen oli lähinnä polttamista. Mutta kun kokemuksesta opimme, että ostimme kasan uusia teriä ja oikeata bensiiniä, alkoi työ sujua. Pöllit muutuivat pölkyiksi ja pölkyt hakattiin haloiksi.
Ja ympäristön siistiminen kävi näppärästi, sillä saimme avuksi "trenkipojan Hämeestä", joka napakalla ranneliikkeellä ja käärmeenkielen terävällä kirveellä irroitteli havut oksista ja lopuksi pilkkoi oksat saunan uuniin sopiviksi klapeiksi. Että kiitos vieläkin trenkipojallemme.
Olen oppinut, että mikään ei ole niin keljua, kuin huonot työkalut työssä kuin työssä. Kunnon kirveet, sahat, sorkkaraudat, ja alkaa pelittämään.
En halunnut rasittaa itseäni ollenkaan liiallisella kasvimaan kitkemisellä tänä kesänä, vaan istutimme puolet aikaisemmasta perunamäärästä. Lisäksi vain helppohoitoista keräsalaattia, tilliä ja paljon, paljon kukkasia. Saimme hyvän perunasadon ja tilli- ja salaattisadon, mutta se määrä minkä sain ikikukkia kuivamaan, on huomattava. Nimittäin kylvin ikikukkaa, eli olkikukkaa monta penkillistä, ja keräsin kerran viikossa sadon kuivamaan. Nyt on koko talveksi värikasta elävää koristekukkaa maljakoihin.
Syksyllä mieheni tilasi viisitoista kuutiota multaa, jonka avulla paransimme kukkapenkkejä ja nurmikkoa ja aloitimme ensikesänä toteutettavan uuden pation teon. Korjasimme huonoja kasvukohtia, tasoitimme epätasaisuuksia jne. Purin vanhat kukkapenkit, koska niiden perennat olivat liian tiheässä ja jäivät pieniksi. Varsinkin keisarinkruunut ovat todella alamittaisia. Sekaan laitoin useita kourallisia tulppaanin ja narsissin mukuloita. Kasvun ihme keväällä on aina ihanaa.
Varsinkin kun Kainuu ei ole vielä kaikkein vehmainta seutua, ainkaan savoon verrattavaa.
Nyt pari viikkoa sitten paikallinen kauppapuutarha piti syysmarkkinat, jonne menimme hakemaan neuvoja näköala-aidan tekemiseen. Saimme todella ammattitaitoisen opastuksen ja laskelmat, ja neuvot, kuinka rakennamme aidan elävillä pensailla. Ostimme 18 kpl lumipalloheisi-pensaita ja istutimme ne siksak-malliin pitkin etelärinnettä. Niiden pitäisi kasvaa - ja aijon sen myös toteuttaa lannoituksella ja kastelemisella - kolmimetrisiksi ja tuuheiksi pensaiksi. Nyt ne ovat vielä pieniä taimia, mutta jos ne talvehtivat hyvin, uskon, että ensikesänä ne jo ovat jonkin verran kasvaneet.