tiistai 22. tammikuuta 2013
Ihanaa- päivä jatkuu
maanantai 21. tammikuuta 2013
Merimaissa...
Viikonloppuna kävin merimaissa ostoksilla. Reissu oli kerrassaan antoisa, kolusin toistakymmentä eri vaatetusliikettä ja samalla silmäilin tarjonnan läpi: oli rätei ja lumpui. Löytyi sieltä paljon parempaakin materiaalia ja sainkin ostettua juhlapuvun tuleviin talvihäihin. Onneksi minun ei tarvitse olla juhlien kuningatar, siihen rooliin on morsio itse. Mutta taustalla olevana haluan olla viimeisen päälle laitettu. Morsion äitinä minun velvollisuuteni on olla edustava. Mekko on aivan ihana Ulla Popken -mallistoa, väriltään granidröd eli graniitinpunainen. Tuonne polven alle, laadultaan hyvin napakka, mutta joustava. Ongelmaksi tuli mitä laitan hartioilleni. Mieheni lupasi ostaa minkkistoolan, mutta jo ajatus teki hengenahdistusta. Olen astmaatikko. Järjetöntä, että haaveeni, joka on ollut "istua Mersun etupenkillä minkkistoolassa" toteutuisi, jos en olisi astmaatikko. On minulla onneksi ns. minkki, jonka ostin muistoksi äidin perinnöllä ja se on kyllä palvellut minua jo kymmenkunta vuotta. Systeri neuloi viime lumien aikana ihanan virolaisen kielo-hartiahuivin silkkilangasta. Se on yksi vaihtoehto. Harmi vain että silkki ei tahdo kestää hyvänä kauaa, se on jo nuhjaantunut ahkerassa käytössä.
Eilen paistoi aurinko jo kirkkaasti ja kuulin kuinka lintu lauloi kirkkaalla äänellä. Ei vielä tityytä kuulunut, mutta jonkinlaista "inttävää mylykytystä", joka kyllä jo antaa merkkejä alkavan kevään heräämisestä. Lauantaina oli Heikin päivä, joten "talvi puolessa, nälkä suolessa", totesi karhu ja käänsi kylkeään. Heikille myöhäiset onnittelut.
Mieheni sai eilen illalla sairauskohtauksen ja ennenkuin se saatiin ohitse, oli jo aamuyö. Nukuin vain kolme ja puoli tuntia. Hyvin kuitenkin olen jaksanut olla töissä tänään siitä huolimatta. Miehen sairaus on ikävä asia, pelkään, että se on edennyt, sillä kohtauksia tulee useammin ja mitä merkillisimmissä muodoissa. Otan yhteyttä polille ja pyydän vuositarkastuksen ajan jo nyt, en uskalla katsoa vierestä ilman että teen jotain.
Itse olen ollut ihan ok kunnossa. Ulkoilu on ollut säännöllistä, mutta portaiden nousu-projekti oli pakko lopettaa: toinen polvi alkoi notkumaan väärään suuntaan, eli ei taipunut eteen, vaan taipui taakse päin.
Tuo leikattu polvi se tahtoo juntturoida.
Olen koukuttunut systerin blogikirjan lukemiseen. Se löytyy Smashwordista nimellä Kirjoituksia elämästä ja mysteereistä.
Hänen kirjoituksensa on niin huoliteltua, jokainen pilkku on paikoillaan ja kieli on soljuvaa. Mielikuvitus suorastaan liitelee. Lukekaa, niin tiedätte.
Eilen paistoi aurinko jo kirkkaasti ja kuulin kuinka lintu lauloi kirkkaalla äänellä. Ei vielä tityytä kuulunut, mutta jonkinlaista "inttävää mylykytystä", joka kyllä jo antaa merkkejä alkavan kevään heräämisestä. Lauantaina oli Heikin päivä, joten "talvi puolessa, nälkä suolessa", totesi karhu ja käänsi kylkeään. Heikille myöhäiset onnittelut.
Mieheni sai eilen illalla sairauskohtauksen ja ennenkuin se saatiin ohitse, oli jo aamuyö. Nukuin vain kolme ja puoli tuntia. Hyvin kuitenkin olen jaksanut olla töissä tänään siitä huolimatta. Miehen sairaus on ikävä asia, pelkään, että se on edennyt, sillä kohtauksia tulee useammin ja mitä merkillisimmissä muodoissa. Otan yhteyttä polille ja pyydän vuositarkastuksen ajan jo nyt, en uskalla katsoa vierestä ilman että teen jotain.
Itse olen ollut ihan ok kunnossa. Ulkoilu on ollut säännöllistä, mutta portaiden nousu-projekti oli pakko lopettaa: toinen polvi alkoi notkumaan väärään suuntaan, eli ei taipunut eteen, vaan taipui taakse päin.
Tuo leikattu polvi se tahtoo juntturoida.
Olen koukuttunut systerin blogikirjan lukemiseen. Se löytyy Smashwordista nimellä Kirjoituksia elämästä ja mysteereistä.
Hänen kirjoituksensa on niin huoliteltua, jokainen pilkku on paikoillaan ja kieli on soljuvaa. Mielikuvitus suorastaan liitelee. Lukekaa, niin tiedätte.
tiistai 15. tammikuuta 2013
Härkäviikot ja reikäleivät
Tammikuu lähti soljumaan vauhdilla, sen huomaa siitä, että päivä on jo jatkunut jonkin verran. Virallisesti aurinko nousee tänään varttia vaille 10 ja laskee siinä kymmentä vaille kolme iltapäivällä. Hämärää kestää tunti ja kymmenen minuuttia. Näyttää siltä että kuukaudessa päivä jatkuu tunnin verran. Tämä on naisen logiikalla pähkäiltyä. Jokatapauksessa mitään tulipalopakkasia emme ole vielä kokeneet Kainuussa tänä talvena, mutta pappa sanoi ennen vanhaan, että talavi näyttää tapasa.
Olen pystynyt pitämään uudenvuodenpäätökseni jo pari viikkoa; lisäsin liikuntaa ja tiukensin kuria itselleni.
Liikunnassa lisäsin päivittäin hissin käytön jättämisen kotitalossa. Eli laskeudun kävellen 36 porrasta, mutta en enää juosten, sillä ystäväni varoitti, että on vaarallista juosta portaat alas, koska jalka voi nitkahtaa ja siitä tulee helposti alas nenälleen. Nyt siis laskeudun varovaisemmin, pidän kaiteesta kiinni. Olen huomannut, että polveni "rasvautuvat", kun kävelen portaita alas. Ihan oikeasti, ne ovat nyt jo kahden viikon jälkeen notkeammat ja huomattavasti on kipu vähentynyt. Ja ylöspäin raahaudun, yleensä viimeisillä voimillani, sillä kävelen ensin työmatkan ja sitten nousen portaat. Mutta pyrin nousemaan ne siten, että hengästyn kunnolla, keuhkot saavat näin uutta tilavuutta. (kuulemma, noudatan kaikkia mahdollisia neuvoja).
Jatkuva sota lihomista vastaan on taas viritetty ja tällä kertaa järein asein: Tärkeintä on tuleva tapahtuma helmikuun 23. päivänä. Siihen minulla on velvollisuus olla soukempi. On tympeää lyllertää ähkyen ja puhkuen ja naama punaisena, kun on tälläytynyt parhaimpiinsa. On hyvin kannustavaa ottaa tavoitteita, ja ensimmäinen tavoitteeni on miinus viisi kiloa. Siihen on vielä matkaa 3,7 kg. Tällä iällä rupsahtaa, jos laihduttaa nopeasti (mikä ei minulta kyllä onnistu), ja siksi olen nyt asennoitunut rauhalliseen ja määrätietoiseen tahtiin. Olen seurannut vuodesta -79 omia päiväkirjojani (niitä on puinen arkku täynnä kotona maatilalla) ja pääsääntöisesti olen ollut jonkinlaisella laikkarilla. Mitä tuhlausta! Onkohan sitä tullut herkemmäksi näin vaihdevuosiaallokossa, kun sitä ottaa vähän nokkiinsa, kun joku sanoo, että "voivoi kuinka sinä olet lihonut". Nimittäin ennen nauroin sille, nykyisin vähän myrtseilen, lähinnä siksi, että kun muutenkaan ei ole enää nuoruuden hehkussa, kaikki ulkonäköön kohdistuvat arvostelut ovat asiattomia. Pitäisi suhtautua asiaan kuin pikkuveli: lääkäri oli kysynyt, että paljonko mies painaa. Hän oli vastanut että mistä helevetistä hän sen tietää, kun puntari näyttää vain 150 kiloa ja se ei riitä läheskään. Ja koko ajan sitä elimistö menee hitaammalle näillä kymmenillä. seliseliseliseliseliseliseli.
Talvinen villasukkaurakka on saatettu loppuun. Olen läpikyllästynyt neulomaan yhtään ainutta töppövillasta nyt talvisydämenä. Nimittäin sukkaprojektini on tälle talvelle valmis ja käteni syyhyää silkki- ja pellavalankoja. Ja tietysti taas pitsiverhojen virkkausta. Se onkin loputon projekti. Minulla ei tahdo olla oikein kärsivällisyyttä virkata isoja verhoja. Nyt olen päättänyt, että jalostan itseni ja otan projektiksi virkata terassin isoihn ikkunoihin uudet verhot. Kun siitä ei muodostu pakkopullaa, se onnistuu. Otan nyt asiakseni suuritöisen virkkauksen jota jatkan kunnes saan valmiiksi. Eli en pidä kiirettä sillä, vaan teen vaikka vuosikausia. Olen hankkinut jo lankoja aikalailla valmiiksi.
Tärkein projekti on ollut jo viikon päivät, mistä löytäisin juhlamekon, joka olisi maailman ihanin, paras, kaunein ja tyylikkäin. Olen selannut tuhansia mekkoja netistä. Käynyt läpi englantilaiset ja kiinalaiset ja siltä väliltä -sivut. Olen löytänyt tasan kaksi, jotka ovat sinnepäin. En ole ihan linnanjuhliin menossa, vaan perhejuhliin, jotka ovat tällähetkellä maailman tärkeimmät juhlat perhepiirissämme. Ja haluan, että minun itsetuntoni pysyy korkealla koko juhlien ajan. Tietenkään en saa olla ylipukeutunut, sillä juhlien päähenkilön täytyy saada olla ylitse muiden.
Maatilallani on tulossa uudet ajat, sillä olen luovuttamassa avaimet systerille, joka ottaa koko "kartanon" haltuunsa. En raaski millään laittaa taloa kylmilleen, sillä se ei tee hyvää yhdellekään talolle.
Minua ei sitten yhtään jännitä eikä huolestuta, kuinka systeri selviää lumen ja pimeän keskellä, koska kesää kohti mennään koko ajan. Ja kaksi kollipoikaa on siellä kaverina, ainakin muistuttamassa että on aika saada ruokaa. Itsellänikin tuntuu mukavalta ajatus, että joskus kun siltä tuntuu, voin itse muuttaa maalle. Toistaiseksi ei tunnu siltä, sillä minusta on ihana asua kauniissa, ylellisessä kodissani ja nauttia siitä, että kiinteistönhuoltaja kolaa lumet pihalta.
Kävin tänään toisen kortisoni-kipupiikin jalkateräni kipuu. Se kuukausi sitten laitettu auttoi näin kauan. Uskon, että tämä paranee ajan kanssa ja liikunnalla.
Olen pystynyt pitämään uudenvuodenpäätökseni jo pari viikkoa; lisäsin liikuntaa ja tiukensin kuria itselleni.
Liikunnassa lisäsin päivittäin hissin käytön jättämisen kotitalossa. Eli laskeudun kävellen 36 porrasta, mutta en enää juosten, sillä ystäväni varoitti, että on vaarallista juosta portaat alas, koska jalka voi nitkahtaa ja siitä tulee helposti alas nenälleen. Nyt siis laskeudun varovaisemmin, pidän kaiteesta kiinni. Olen huomannut, että polveni "rasvautuvat", kun kävelen portaita alas. Ihan oikeasti, ne ovat nyt jo kahden viikon jälkeen notkeammat ja huomattavasti on kipu vähentynyt. Ja ylöspäin raahaudun, yleensä viimeisillä voimillani, sillä kävelen ensin työmatkan ja sitten nousen portaat. Mutta pyrin nousemaan ne siten, että hengästyn kunnolla, keuhkot saavat näin uutta tilavuutta. (kuulemma, noudatan kaikkia mahdollisia neuvoja).
Jatkuva sota lihomista vastaan on taas viritetty ja tällä kertaa järein asein: Tärkeintä on tuleva tapahtuma helmikuun 23. päivänä. Siihen minulla on velvollisuus olla soukempi. On tympeää lyllertää ähkyen ja puhkuen ja naama punaisena, kun on tälläytynyt parhaimpiinsa. On hyvin kannustavaa ottaa tavoitteita, ja ensimmäinen tavoitteeni on miinus viisi kiloa. Siihen on vielä matkaa 3,7 kg. Tällä iällä rupsahtaa, jos laihduttaa nopeasti (mikä ei minulta kyllä onnistu), ja siksi olen nyt asennoitunut rauhalliseen ja määrätietoiseen tahtiin. Olen seurannut vuodesta -79 omia päiväkirjojani (niitä on puinen arkku täynnä kotona maatilalla) ja pääsääntöisesti olen ollut jonkinlaisella laikkarilla. Mitä tuhlausta! Onkohan sitä tullut herkemmäksi näin vaihdevuosiaallokossa, kun sitä ottaa vähän nokkiinsa, kun joku sanoo, että "voivoi kuinka sinä olet lihonut". Nimittäin ennen nauroin sille, nykyisin vähän myrtseilen, lähinnä siksi, että kun muutenkaan ei ole enää nuoruuden hehkussa, kaikki ulkonäköön kohdistuvat arvostelut ovat asiattomia. Pitäisi suhtautua asiaan kuin pikkuveli: lääkäri oli kysynyt, että paljonko mies painaa. Hän oli vastanut että mistä helevetistä hän sen tietää, kun puntari näyttää vain 150 kiloa ja se ei riitä läheskään. Ja koko ajan sitä elimistö menee hitaammalle näillä kymmenillä. seliseliseliseliseliseliseli.
Talvinen villasukkaurakka on saatettu loppuun. Olen läpikyllästynyt neulomaan yhtään ainutta töppövillasta nyt talvisydämenä. Nimittäin sukkaprojektini on tälle talvelle valmis ja käteni syyhyää silkki- ja pellavalankoja. Ja tietysti taas pitsiverhojen virkkausta. Se onkin loputon projekti. Minulla ei tahdo olla oikein kärsivällisyyttä virkata isoja verhoja. Nyt olen päättänyt, että jalostan itseni ja otan projektiksi virkata terassin isoihn ikkunoihin uudet verhot. Kun siitä ei muodostu pakkopullaa, se onnistuu. Otan nyt asiakseni suuritöisen virkkauksen jota jatkan kunnes saan valmiiksi. Eli en pidä kiirettä sillä, vaan teen vaikka vuosikausia. Olen hankkinut jo lankoja aikalailla valmiiksi.
Tärkein projekti on ollut jo viikon päivät, mistä löytäisin juhlamekon, joka olisi maailman ihanin, paras, kaunein ja tyylikkäin. Olen selannut tuhansia mekkoja netistä. Käynyt läpi englantilaiset ja kiinalaiset ja siltä väliltä -sivut. Olen löytänyt tasan kaksi, jotka ovat sinnepäin. En ole ihan linnanjuhliin menossa, vaan perhejuhliin, jotka ovat tällähetkellä maailman tärkeimmät juhlat perhepiirissämme. Ja haluan, että minun itsetuntoni pysyy korkealla koko juhlien ajan. Tietenkään en saa olla ylipukeutunut, sillä juhlien päähenkilön täytyy saada olla ylitse muiden.
Maatilallani on tulossa uudet ajat, sillä olen luovuttamassa avaimet systerille, joka ottaa koko "kartanon" haltuunsa. En raaski millään laittaa taloa kylmilleen, sillä se ei tee hyvää yhdellekään talolle.
Minua ei sitten yhtään jännitä eikä huolestuta, kuinka systeri selviää lumen ja pimeän keskellä, koska kesää kohti mennään koko ajan. Ja kaksi kollipoikaa on siellä kaverina, ainakin muistuttamassa että on aika saada ruokaa. Itsellänikin tuntuu mukavalta ajatus, että joskus kun siltä tuntuu, voin itse muuttaa maalle. Toistaiseksi ei tunnu siltä, sillä minusta on ihana asua kauniissa, ylellisessä kodissani ja nauttia siitä, että kiinteistönhuoltaja kolaa lumet pihalta.
Kävin tänään toisen kortisoni-kipupiikin jalkateräni kipuu. Se kuukausi sitten laitettu auttoi näin kauan. Uskon, että tämä paranee ajan kanssa ja liikunnalla.
torstai 3. tammikuuta 2013
Kehittymistä ihmisenä.
Aloitan tämän blogin kertomalla tosi ihanan asian: systeri on tullut kaapista, hän on vihdoin julistanut julki sen totuuden, minkä me muut olemme tienneet: hän on kirjailija! Tässä on linkki, josta pääsemme lukemaan hänen Outoja Tarinoita -novellikokoelman. Takaan, että elämänne muuttuu, kun luette nämä, joten mieli avoimeksi: Niskavillat pystyssä!
http://www.smashwords.com/books/view/267201
Systeri on ilmiömäinen kirjoittaja ja hänen oudot tarinansa tempaavat mukaansa. Suosittelen jokaiselle lukunautintoa. E-kirja on ilmainen ja kaikille vapaasti ladattavissa.
ladatkaa vapaasti ja nauttikaa!
Otsikko on ylevä, mutta miksei voisi olla ihan totuudenmukainen? Olen kehittynyt ihmisenä kovasti nyt edellisen vuoden aikana. Kun tarkastelen vuoden kulkua, mitä olen saanut aikaiseksi, voin olla hyvillä mielin: nimittäin sain opistotasoisen koulutuksen, tutkinnon, suoritettua ja vieläpä hyvin arvosanoin. Kuljin ahkerasti töissä ja huolehdin itsestäni ja miehestäni. Olen vaalinut vähiä ystävyyssuhteitani sen mukaan kuin minulla on siihen mahdollisuus. Enemmänkin voisin olla ystävä ystävilleni. Olen hyvinkin seurallinen, mutta huomaan, että minun signaalini ymmärretään usein väärin ja joudun sitten harmillisiin tilanteisiin, jopa kiusaamisen kohteeksi. No tuo on jäänyt vain yhteen häirintään kuluneena vuonna, mutta edelleen se painaa mieltä. Olen jalostanut mieltäni, että pyrkisin olemaan anteeksiantavainen, elämään jumaluusoppien mukaan, kääntämään sen toisenkin posken... mutta, mutta, minusta ei ole siihen. Häpeän sanoa, että minulla on kosto mielessä ja jopa toteutus työn alla. Olen pahoillani, että olen joutunut karsimaan ystäväpiiristäni henkilöitä, joiden kanssa elämästäni tulee liian hankala. minä haluan vain olla rauhassa. No älä kiroa pimeyttä, sytytä kynttilä-sanotaan.
Minä olenkin polttanut ahkerasti kynttilöitä tänä vuoden vaihteen aikana. Meillä on useita kolmihaaraisia-, ja jopa viisihaarainen kynttelikkö, kaikissa niissä palaa lempeä tuli. Se on rauhoittavaa katseltavaa. Aamulla kun nousen yksin tai mieheni kanssa aamiaiselle, sytytän kynttilät ja rauhoitun ottamaan aamuenergian vastaan.
Olen huomannut, että kun mieleni on kuin nuorella morsiamella hääpäivän aattona (johtuu vaihdevuosien kuohunnasta), olen miettinyt, että lähdenkö jo jatkamaan matkaa. Siis muutanko jonnekin. Mutta sitten aina totean, että ei sitä pääse itseään pakoon vaikka muuttaisi Kuhmoon. Joten asustelen edelleen tässä ja nyt ja katson mitä elämä tuo tullessaan. Uusi ihan tärveltymätön vuosi edessä, kuin puhdas, valkoinen kirja. Haluaisin täyttää kirjani teoilla, tunteilla, intohimolla, aktiivisuudella, terveydellä. Saisin kyllä täyttää kirjani tehokkaalla laihdutuskuurilla, mutta tuo on vaikein toteuttaa noista haaveista. En ole oikein tyytyväinen kun katselen itseäni peilistä. Muuten olisin ihan vielä soiva peli, mutta pelastusrengas vyötäröllä on ihan turhaa. Tänään olen hyvin pirtsakkaalla päällä, sillä kävin kampaajalla, hiukseni kiillotettiin kullanväriseksi. Ne ehtivät kulahtaa vähän "tatjanaksi" ja roikkuivat silmillä. Hiukset eivät saa roikkua, kun kaikki muu roikkuu jo tällä iällä. Kampaajatyttö pudotti napakasti puolet raskaista hiuksistani kampaamon lattialle. Tulos on aina hyvin innostava. Varsinkin kun otan samalla kestovärin ripsiin ja kulmiini. Kasvoni saavat kehyksen.
En ole viitsinyt, kehdannut, halunnut käydä rättisulkeisissa, eli maankaatoalennusmyynneissä tänä uunna vuonna ollenkaan. Syynä on se, että olen päättänyt myös vaateasioissa muuttaa täysin elämäni suunnan. Mieheni saa olla makutuomarina ja ennenkaikkea maksajana. Nimittäin minua evvk halppisrätit, joiden kaulussauma vetää toiselle olkapäälle ja perässä roikkuu lankoja. On olemassa yksi vaatemallisto, jonka rekin käyn tsekkaamassa säännöllisesti: Gossip - nimeltään. Löysin jouluksi mallistosta ihanan punaisen polvihameen, ns tulppaanimallia. Pituus on just sopiva ja malli istuu hyvin. Sain kuulla heti aamulla kohteliaisuuden, että "sinulla on taas niin hyvännäköinen vaate päällä". Ei sitä höpö paljoa tarvi kun tulee hyvä mieli.
Ei meillä kyllä hyvä mieli muuten olekaan, sillä työnantaja aloitti eilen laajamittaiset yyteet. Minua murehduttaa nuoret miehet, poikia vielä, joillakin ensimmäinen "vakituinen" paikka ja puoli vuotta ehti mennä, niin yyteet alkoivat. Olen ammatissa, jossa yyteet ovat vuosi vuoden jälkeen, vielä ne eivät ole minua sivunneet kuitenkaan. Jostain syystä ne ovat aina ohittaneet, tälläkin kertaa. En voi hurraata huutaa, sillä murehdin työtovereiden takia. Etuna noilla poispotkittavilla on koulutus ja nuoruus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
