Elokuun kuutamo

Hämmästelin kuinka kirkas kuutamo oli parina-kolmena yönä ja menin aamukolmelta portaille ihailemaan kuunvalossa kylpevää puutarhaani. En muistanut suudella rannettani täysikuu edessä, vaikka se tietää onnea, jos niin muistaa tehdä. Muutenkin on ollut kerrassaan mainio säätila - mieheni sanoja lainatakseni. Kun ei ole enää se sietämätön kuumuus, mikä piinasi minua ihan hirveästi koko kesän. Ja silti aurinko paistaa siniseltä taivaalta nostamatta lämpötilaa yli kahtakymmentä astetta.
Systeri ilahdutti minua huivilähetyksellä. Paketissa oli kolme huivia, jotka kaikki ovat kerrassaan hyviä. Minä kiedon huiveja vaikka miten päin lyhyen, ts sentinpituiseksi kasvaneiden hiusteni peitoksi. Yksi huiveista, valkoisella pohjalla punaisia ruusuja, on lempihuivini. Kiitos systeri ja kiitos hauskasta lehmäkortista. Nyt kun oma väri kasvaa hiuksiin, näyttää siltä, että minusta tulee platinablondi.
Olen viettänyt rauhallista kesää, joka on rytmittynyt hoitojeni mukaan kolmen viikon jaksoihin. Olemme asuneet koko kesän maalla huvilalla, eli mökillä. Maalla tulee oltua väkisin ulkona ja siksi kai olenkin voinut niin hyvin,
kun ulkona liikkuminen on parasta tukihoitoa jos on huonossa hapessa. Paitsi mainitsemani helv kuumuus meinasi jo väsyttää.
Olemme saaneet tavata pikkuista poikavauvelia joka viikko, eli vauva on nyt kohta viisiviikkoinen. Olen neulonut kiireellä villaisen kokohaalarin, kun syksy alkaa painaa päälle ja niin pikkuinen tarvitsee lämmintä ylle. Mummun hössötystä. Olen kutsunut vauvaa Suloksi, mutta hänet kastetaan ihan eri nimellä. Vielä en tiedä nimeä.
Toinenkin poikavauva syntyi sukuumme, melkein samanaikaisesti. Hän on mummun Sulon pikkuserkku, Helsingissä. Ja nyt odotamme näillä tunneilla syntyvän täyden serkun, synnytys on käynnissä Oulussa.
Puutarhassani kukkii nyt tiikerililja. Voi kuinka eksoottinen kukka se on.

Elämän suuria hetkiä

Olen kokenut kuluvana vuonna paljon erilaisia tuntemuksia; esikoiseni hääjuhlat, sairastumiseni ja nyt minusta on tullut mummu! Se tapahtui alle kolme viikkoa sitten, pikkuinen poikavauva syntyi vanhimman tyttäreni perheeseen ja täytyy sanoa, että tuntuu ihanalta. Olen siis mummu, en mummo, mummi, isoäiti, fammu, ämmi enkä mammu. Oma äidinäiti kieltäytyi mummoutumasta kun vanhin veljeni syntyi hänen ensimmäiseksi lapsenlapseksi. Hän julisti olevansa mammu.
Hän olikin kuolemaansa saakka Takalonmammu. Ihan loogista olla mammu, äidinäiti. Hän käytti usein ns köökkiruotsia , ja kai tuo mammu-sanakin tuli ruotsinkielestä. Vaikka hän oli ihan supisuomalainen, siinä missä minäkin. Suoraan 1640-luvulta saman vaaran rinteellä asuneesta suvusta, ja avioitui ranniin, ts. lähinaapuriin.
Ajatukseni lähti taas rönsyilemään pääasiasta, eli omasta mummuksi tulemisesta. Jotenkin koen, että olen hyvässä mummuiluiässä, vähän alle kuusikymppisenä. Keväällä, kun sain yllättävän tiedon, että olen sairastunut, mielessä kävi, että ehdinkö nähdä vauvaa. Nyt kun tiedän paremmin sairauteni vaiheista ja- laadusta hymähdän niille mietteille. No Jumalas on juoksun määrä.
Ja joka aamu armo uus. Nuo kaksi asia kun pitää mielessä, niin hyvin menee.
Pikku-vaavi kävi jo ensivisiitillä mummun ja varapapan luona viime sunnuntaina. Sain hoitaa pikkuista ihan omikseni, kun vaavin äiti juoksi lämmittämään rantasaunaa. Ja vielä kun sauna oli lämmin ja vaavin vanhemmat saunoivat.
Poika on vielä niin pieni, että hän nukkuu ja syö ja nukkuu. Välillä avaa mustikansiniset silmät avoimeksi ja ihmettelee maailmaa, johon on syntynyt.
Pidän tärkeänä, että saan pitää yhteyttä vauvaan jatkuvasti, että minusta ei tulisi etiömummua.
Oma äiti oli hyvin lapsirakas ja piti tärkeänä kerätä kesäisin lapsenlapsilauman juoksemaan viikkokausiksi mummolaan. Kun taas aiemmin mainitsemani mammu oli hyvin etäinen ja lievästi sanottuna "kylmä" luonne. Itse toivoisin sijoittuvani edes välimaastoon mummuna.