Lemmikkimammelina

Vietin todella mukavan ja rauhallisen lomaviikon maatilallani. Minulle oli uskottu tärkeä ja vastuullinen tehtävä; huolehtia kahdesta kollipojasta ja kahdesta koirasta, joista toinen  ärmätti tympenä, kun hänet oli jätetty hoiviini, ja toinen oli erittäin sopeutuvainen ja kiltti lupsaus.
Ärmättikoira nosti suupielet ylöspäin puolen viikon maissa, joten mitään konfliktia ei sattunut. Eli lempeyteni ja hoivailuni palkittiin.  Ainoa kiusa oli hornettihävittäjä, joka liippasi aika matalalta ja sai aikaan hurjan ulvontareaktion molemmille koirille. Vanha koira mylvi kuin sonni ja nuorempi koira istui nokka taivasta kohti ja ulvoi kimeästi kolme minuuttia yhteen soittoon. Silloin vähän säikähdin, mutta muuten en ollenkaan pelännyt, enkä vierastanut olla isossa talossa erämaassa yksikseni. En nähnyt enkä aistinut erämaassa asuvaa lumimieskansaa tällä kertaa. Ehkä ne olivat palanneet takaisin Uhtualle ja tulevat taas kun heidän tarvitsee tulla. (tuo on tietysti mytologiaa, johon jokainen voi suhtautua miten haluaa, minä ja vanhin tytär olemme ne nähneet).  Minusta löytyi outo piirre: lusmuilin ja vetelehdin ja venyin sohvilla, sängyillä, tuoleilla. Sanallasanoen ainoa tehtäväni oli ruokkia itseni ja sitten eläimet. Tuossa järjestyksessä. Aina kun koirat alkoivat äännellä vähän äkäisemmin, tyyräsin karhukoiran häkkiin rauhoittumaan ja päästin toisen koiran juoksentelemaan vapaaksi. Kun koirat taas sietivät toisiaan, otin ne yhteiseen piha-aitaukseen. Kissat eivät sitten ääntä pitäneetkään, vaan ainoa ääni oli hyrryttelevä kehräys ja kiehnäys, kun huomasivat taas olevan nälissään. Karhukoiran jalka on kuntoutunut kiitettävästi. Se kyllä kestää jo juoksemistakin.
Luin muutaman romaanin ja katselin muutaman elokuvan.  DVD-soittimen kaukosäädin pysyi koko viikon minulle mysteerinä.  En saanut tulemaan tekstitystä elokuviin, joten luovutin ja katselin omalta IPadilta elokuvia sohvalla maaten.
Loppuviikosta sain taas leikkiä kotia, kun "lapsilaumani", ts. nuoriso, kaikki kolme plus vävyntekele ilmestyivät kotiin. Leivoin rieskaa ja paistoin kahvileipää, keitin ruokaa ja petasin sängyt. Voi miten se on mukavaa, kun se on niin harvinaista. Siis saada kaikki kolme saman padan äärelle.
Ulkona on harmaata, harmaampaa ja vielä harmainta. Nyt on se aika, kun hämärä antaa pimeälle kättä.
Mutta tätä ei kestä enää kuin kuukauden, ja päivä alkaa jatkumaan harppauksin. Lumi lähti kokonaan vesisateiden myötä, ja toistaiseksi on vältytty liukkailta keleiltä. Tosin oma sivutie löysäsi aivan kokonaan, kun sunnuntaina lähdimme ajelemaan työmaitamme kohti. Mutta emme siis vallan jääneet mottiin. Päätiet oli suolattu, ja kova liikenne piti sohjon loitolla. Riesana ovat porot, jotka koikkelehtavat pimeässä tiellä syömällä suolaa ajoradalta. Kuvassa näkymä kotitieltä joelle, jossa sukeltelee koskikara.

Olen alkanut kävelemään työmatkat kun pyöräilykausi on jo ohitse.  Tosin marssimurtuma jalkateräni sivussa tekee tosi tuskaa. Se tuli ahneesta lapionpolkemisesta ja riekkumisesta syystöillä huvilalla. Tuo tuska on merkillinen. Vaikka tosiaan olin nyt  aika rauhallinen viikon loman  ajan, kipu ei juuri vähentynyt.  Tai vaikka se hävisi, se tulee heti takaisin kun lähden kävelemään. Olen kuukkeloinut netistä tietoa ja löytänyt plantaarifaskiitin, johon oireet toisaalta sopisi. Anyway, oli mitä oli, kipu ei korvaa ystävää (lainattu laulusta väärinpäin)  ja kävely vaikeutuu aina kun tuntuu, että puukkoa työnnetään jalkaholvin sivuun. Pitäisikö tuolle tosiaan puukkoa näyttää, en osaa sanoa. Ja mitä siitä leikattaisiin.
Muuten olen ollut hyvässä hapessa, en allergisoitunut eläimille, johtuen siitä, että ne olivat miltei aina ulkona. Siivosin ahkerasti ja käytin tietysti astmalääkettä säännöllisesti. Nuoripari palasi Pariisista ja ainkaaan he eivät moittineet huonosta eläinten hoidosta. Onneksi he olivat kuvanneet koko lomareissun, ja kun katselin kuvia, totesin, että minun ei tartvitsekaan lähteä Pariisiin lomalle, kun näin kuvista Riemukaaren, Eiffeltornin, Seinen sillat. Onko tämä merkki vanhenemisesta ja laiskistumisesta?

Ja sitten tuli talvi!

Tuli talvi oikein totisilla lumisateilla. Maailma muuttui oikein kauniiksi, valkoiseksi ja valaistuneeksi. Aloitin jo viime viikolla töihin ja takaisin - kävelyn, ja se nilkutus ja valitus on sitten nilkuteltu ja valiteltu, sillä minä pystyn kävelemään ihan mainiosti tuon vajaan kolmen kilometrin matkan suuntaansa aamuin.- illoin.
Terveyteni meni huonoksi kipujen takia ja kävinkin reumatautien erikoislääkärillä.Se oli hyvin miellyttävä kokemus lähinnä siksi, että tunsin, että ko. herra otti vaivani ihan tosissaan. Hän ei ainakaan sanonut, että olette rouva  vaikea tapaus, koska olette  vaihdevuosissa. Hän tutki niveleni, ja sanoi, että reuma voidaan sulkea pois, yhdessäkään nivelessä ei ole tulehdusta. Se oli ihana tietoa, mutta ei se tuskia poistanut. Hän tutki ja teki diagnoosin, että kipukynnykseni on alentunut, eli aikaisemmin kyseistä oireyhtymää nimitettiin fibromyalgiani -nimellä. Ja jalkaterän kauhea kipu on sitten rasitusvamma. 
Mutta mikä parasta, kaiken voivotuksen, levottomien jalkojen ja juilimisten jälkeen sain todellisen avun, kun vaihdoin hormonilaastarin geeliin. Kivut ja oireilut hävisivät jo toisena päivänä, kun olin aamulla tuuvannut huolellisesti geelin iholleni. Elikä, minun kauheat oireet ihan oikeasti johtuivat estrogeenin puutteesta.
Ja nyt kukoistan ja olen virkeä päivällä ja nukun yöni kitisemättä. Eläköön hän, joka keksi hormonikorvaushoidon!
Mutta jotta ei menisi liian ihanaksi tämä elämä, tuli rankka takapakki. Nimittäin tuorustaina minulle alkoi sietämätön niskasärky. Se meni niin pahaksi, että tuntui, kuin sydän olisi sykkinyt niskassa. Jouduin menemään keskussairaalaan päivystykseen, jossa  lääkäri teki minulle neurologiset testit ja tutkaili, olenko heittämässä henkeni.  Kun pysyin tajuissani,  hän laittoi minut nukkumaan pariksi tunniksi kipu- ja rentouttavilla piikeillä. Tuomio oli, että jos ne auttavat, saan lähteä kotiin, jos ei, joudun osastolle. Heräsin kahden tunnin päästä ja kipu oli muuttunut siedettäväksi. Eli lähdin kotiin. Lääkitys ilmeisesti laukaisi niskakrampin ja nyt on tunne, että pää ei pysy kaulan varassa, kuin santsin kauluksen avulla, jonka kääräisin kaulaani  äitivainajan kangaspuilla kutomasta ihanasta huivista.
Nyt kun olen valittanut vaivani, kerronkin eilisestä reissusta Kuopion uuteen ostosparatiisiin. Reissu oli ensiksi tarkoitus tehdä omalla autolla mieheni ja tyttäreni kanssa. Mutta kun heräsimmemelkoiseen lumituiskuun, päätin että emme lähde autolla luistelemaan. Kipaisimme tyttären kanssa junaan ja huristimme Kuopioon. Istuskelimme ravintolavaunussa kahvilla ja neuloin yhdet rannekkeet siinä samalla. Ja oli kiva katsella maisemia, kun tiesi, että ei tarvitse välittää, vaikka kuinka rähmii räntää.Keli oli tosiaan ollut vaarallinen, sillä useita autoja oli syöksynyt ojiin viikonlopun aikana. Rautatieasemalta on vain puolen kilometrin matka Kuopion torille, josta lähti tunnin välein iso bussilastillinen väkeä kohti autuutta: eli tungeksimaan putiikkeihin satojen samanhenkisten kanssa. Hauskaa se on, ihan ihanaa. Saada hypistellä ja ihastella ja valikoida toinen toistaan kauniimpia tavaroita. Vielä ei ollut joulua avattu, joten  sekin on sitten vielä edessäpäin. Nimittäin mieheni oli tavattoman kiinnostunut millainen tämä uusi ostosparatiisi on, ja hän mainitsi, että sitten käymme jouluostokset hakemassa nimenomaan sieltä. Huh sentään, jo ajatus tuntuu huikealta, mutta samalla väsyttävältä.
Nautimme vielä päivällisen Kuopion torin reunalla sijaitsevassa ruokapaikassa. Se kruunasi mukavasti meidän tyttöjen päivän. Kotimatkalla neuloin sukan ja torkuskelimme väsyneenä ja tyytyväisenä junan kolkatessa kotiin päin.