Harrastelua

Huomasin töistä lähtiessäni, että edessäni käveli reippaasti sauvakävelijä, pidin häntä vetoapuna kun yritin pitää kävelyvauhtini tasaisen nopeana, mikä onnistuikin siihen saakka, kun puhelimeni soi. Kannan puhelintani kaulakiikussa, ja se vetelee mitä haikeampia iskelmiä soidessaan. Satakunnasta kotoisin oleva ystävä, joka oli matkalla Poriin, keksi soittaa minulle. Hidastin siis kävelyäni, koska keuhkot eivät jaksaneet puhkua happea ja puhetta yhtäaikaa. Keskustelimme harrastelukirjoittelemisestani. (hauska sanahirviö). Minä siis harrastelen-puuhastelen-kirjoittelen. Ihan vain huvikseni, ilman mitään maineen- ja kunnianhimoa. Tämä ystäväni katselee kyhäelmiäni varmasti jotenkin ruusunpunaisesti, sillä hän pitää niitä Loistavina Hengen Tuotteita. Olen kyllä tietoinen, että sukuni on mitä ilmeisemmin selvinnyt monesta pahasta paikasta juuri kirjoittelemalla. Yksi veljistäni alkoi ikäväksemme sairastelemaan ja hänen runonsa ovat uskomattoman kiehtovia. Puhumattakaan suvun Matriarkaalisesta Kirjojen Kustantajasta...hänen tekstinsä soljuvat kuin keväinen puro.
Voisihan sitä tehdä vaikka jotain pahaa, kuin että vaikkapa kirjoittaa, siinä saa sielunsa keveäksi, kun kirjoittaa kaikki mieltä painavat asiat ulos.
Tammikuu siis vihdoin mateli loppuunsa jälleen kerran. Ei juuri ollut ainoatakaan kunnon pakkassäätä, aina vain räntää ja vettä ja liukkautta. Lehdistä saa lukea, että Kiinassa on voimakkaita lumimyrskyjä, mikä on ihan omituista. Meillä ne myrskyt pitäisi olla eikä Kiinassa.
Olen seurannut mieheni ressaantumista, jonka massiivinen remontti aiheuttaa. Mietin, että kun koti on valmis, mitään uutta ressiä emme ota huolenpäälle. Tosin niin se ei mene, mieheni keksi aloittaa laajamittaisen projektin, joka vaatii kovasti työtä: Hän etsii lomapaikkaa, siis kesämökkiä, tai miksi nykyisin kutsutaan paikkaa, jossa vietetään lomat varsinkin kesällä. Se tietää tietenkin mielenkiintoisia matkoja ympäristöön maaseudulle ja lähijärvien rannoille. Itse tunnustan olevani vähän laiskahko ottamaan huolta vielä yhdestä kiinteistöstä. Odotan kevättä ja lumien sulamista, että pääsen omalle maatilalleni taistelemaan pajukoita vastaan ja kiveämään ja maisemoimaan, mikä on jokakeväinen liki kuukauden urakka. Mieheni ei ole erityisen innostunut minun maatilastani, siksi on kai parasta, että hän itse hakee mieleisen maapaikan, joka on sitten molemmille hyvä paikka viettää loma-aikoja. Katsotaan, katsotaan.
Ensi viikolla alkavat ylioppilaskirjoitukset. Jännitän kuopukseni puolesta ja toivon, että hän pärjäisi hyvin. Kovasti hän on kuluneena talvena opiskellut, mikä varmasti tuo tulosta.
Osan aineista hän on jo kirjoittanut, mutta vielä on pari ainetta kirjoittamatta.
Itselläni on myös opiskelunhaluja, mutta en löydä aikaa sellaiseen opiskeluun, mikä olisi pitkäjänteistä ja tulosta tuottavaa. Toisaalta en ole vielä keksinyt, mikä olisi sellainen opiskelu, mikä toisi selkeästi uuden tutkinnon ja sitä kautta hyötyä minulle. Työssäni on tärkeää näppärät sormet näppiksellä, lämmin myötäelämisen taito ja empatia. Kielitaitoa tarvitsee sen verran, että selviää tilanteesta. Kielitaidon harjoittaminen olisi ehkä tärkeintä. Siinä olisi haastetta kerrakseen.
Olen pyrkinyt elämään hyvin säännöllisesti: aikaisin nukkumaan, aikaisin ylös, monipuolinen ruokavalio ja lisävitamiinit ja liikunta. Kaikki nämä ovat antaneet voimia jaksaa päivästä toiseen.

Tammikuukauden loppupäässä

Kulunut tammikuu on ollut pitkä kuin nälkävuosi. Samaa mieltä on ollut useat muutkin. Puhutaanhan härkäviikoista, jotka alkavat Loppiaisen jälkeen ja jatkuvat Pääsiäiseen saakka. Minulla on aina joulunjälkeinen pimeäntympeys, joka alkaa vasta helmikuun lopulla helpottamaan. Olen yleensä aina maalla kotona riisunut joulun pois Loppiasena ja jättänyt isot pirtin akkunat verhoitta, että luonnon niukka valo pääsee oikeuksiinsa. Täällä kaupunkikodissamme olemme niin sälekaihtimien ja valoverhojen ja tummien päällysverhojen takana, puhumattakaan ikkunan takaisesta lasitetusta parvekkeesta, että valon pilkahdustakaan ei näy. Meneillään oleva remontti tuo valoisuuden olohuoneeseen. Seiniltä on revitty tummat tapetit ja maalattu vaalenkeltaisella, valoisalla maalilla, lattian käkerönvärinen muovimatto joutui väistämään vaalean tammiparketin alta ja ne valoverhot, jotka mieheni oli ripustanut akkunoihin 30- vuotta sitten, hajosivat tomuksi kun varovasti pudotin ne pitimistään. Tässä evakkoasunnossa ei ole sälekaihtimia, akkunoiden takaa näkyy panoraamana talvinen puisto.
Olemme ratkoneet kiivaasti ristisanatehtäviä ja olen jo aika haka siinä hommassa. Mieheni väittää, että runttaan sanaristikot pakolla läpi ja keksin mitä ihmeellisempia sanoja, joita ei ristikoissa ole ikinä esiintynyt. Esimerkkinä sana TUISKUTA, siinä ei kuulemma ollut mitään logiikkaa, vaikka kuvassa oli lumihiutaleita. Myönsin kiltisti, että ei olekaan, -mutta kuinka ollakaan, ristikko täyttyi ja sana muodostui siihen juuri tuossa muodossa. Naisenlogiikkaa.
Olen kävellyt tällä viikolla jo liki parikymmentä kilometriä ihan hyötyliikuntana, eli siis työmatkoina. Tuntuu mukavalta kun kunto alkaa kasvamaan. Joskus-ehkä-tämä vaikuttaa myös vyötärönympärykseeni. Jatkuva toistuva liikunta on käsittääkseni vain hyväksi. Pimeäkään ei haittaa, sillä työmatkallani on monet muutkin kiirehtimässä kouluihinsa ja töihinsä.
Minua nukuttaa nykyisin ihan hyvin, ja uskoisin tämän säännöllisen, onnellisen elämäni olevan se tasoittava tekijä. Ja toivoisin tämän jatkuvan ja jatkuvan.

Lunta ja asteroidi

Varmasti usea sivuaa blogeissaan asteroidia, joka humahti maapallon ohitse. Tilanne oli aika jännittävä kun siitä teki jännittävän; Töissä katsoimme kelloa, että seitsemän minuutin päästä tämä eksynyt taivaankappale humahtaa ohitse. Joku heitti huulta, että ehtisikö vielä kotiin omaan sänkyyn ja mahdollisesti perheen luokse, joku kuunteli "viimeistä biisiä", joku ehdotti pommisuojaan menoa. Aika jännästi alkoi pistelemään hiusjuurissa ajatus, kuinka helppoa olisi lietsoa paniikkia: juosta käytäviä ja huutaa: asteroidi törmää, maailmanloppu on tulossa!!!! No tämä avaruudesta ilmestynyt kulkuri - mikälie-tuli ja meni... elämä jatkuu edelleen. Kuitenkin on visio, että joskus tulevaisuudessa tuhansien vuosien kuluttua tämä asteroidi saattaa ehkä eksyä radaltaan ja törmätä maahan. Ehkä...Toisaalta, maailma muuttui kokonaan valkoiseksi seuraavina tunteita. Alkoi mieletön lumisade, liki niillä minuuteilla, kun tämä asteroiditilanne oli ohitse. Ja lunta satoi ja satoi. Kotimatka oli raskas kävellä, mutta en pitänyt kiirettä.
Blogissani komeilee kuvani, sammakko nimeltään Kauko. Minun toteemieläimeni on sammakko. Sain sen selville kun tein shamaanimatkan 15 vuotta sitten, nimenomaan tätä tietoa etsiessäni. Jokainenhan tietää, että aloittaessa shamaanimatkan oma toteemieläin tulee vastaan. Odotin leijonaa tai gasellia tai kotkaa.. ei tullut mikään noista, vaan iso mulkosilmäinen, pulleavatsainen sammakonloppana. Katsoi tuikeasti. Palasin nopeasti "maanpinnalle" ja siitä saakka olen tiennyt, että sammakko on toteemieläimeni. Kuvan sammakko on pronssia. Olen saanut sen vuosia sitten ystävättäreltäni. Hän kertoi, että se katseli silläsilmällä lasikaapista, että se oli ihan pakko ostaa minulle. Pronssisammakkoni on aika nirso, jos sitä ei hiero kunnolla, se menee ihan samean värisesi. Mutta kiltää upeasti kun sen kiillottaa.
Viereinen puisto näyttää uskomattomattoman kauniilta: puut ovat pehmeän, valkoisen lumen peitossa ja tunnelma on kuin joulukortissa.

Kaikista Kallein päivä

Muistan joskus kuulleeni radiosta, että tämä tammikuun 28. päivä on "kaikista kallein päivä". Siksi, koska nimipäiväsankareita ovat Kaarle, Kalle, Mies. Onnea Kalle-nimisille.
Tuntui uskomattomalta lähteä töistä kuudentoista jälkeen, kun oli vielä valoisaa. Päivä on jatkunut jo huomattavasti. Kirpeä pakkanen antoi pontta kävelylle, matkaa kertyy mennen-tullen vähän alle kolme kilometriä. On tosi hienoa saada päivän happivarasto ja kuntoliikunta kuin huomaamattaan, kun "työntyy ärjänteeseen", kuten sukupolvesta toiseen on tehty. Katson säälien niitä, jotka ajavat työmatkansa autolla, sitä hyvää olen minä saanut entisessä elämässäni liiankin kanssa. Väsyin totaalisesti sahaamaan neljänkymmenen kilometrin matkaa suuntaan ja toiseen kelillä kuin kelillä ja jos minkätasoisella autontötteröllä. Jätin kulkupelini kotiin kun lähdin maailmalle. Nyt en sitten ole autonratissa käynyt kuukauteen, mutta nauttien olen istunut mieheni johtotähdellä varustetun kulkupelin etupenkillä. Syynä siihen miksi en ole istunut ratin taakse, on mieheni herttainen varoittelu: juuri tämä automalli on sellainen, jota en kertakaikkiaan hallitseisi, perävetoinen, iso, agressiivinen.. auto siis. Mitäpä tuohon sanoisi, mieheni tietää parhaiten. Tämä rauhallinen kerrostaloelämä on tehnyt satapiikkikawasakiluonteelleni hyvää. Olen pystynyt keskittymään katsomaan telkkarista dokumentteja, sekä kolmena sunnuntaina peräkkäin Miss Marple-elokuvan. Myöskin Adrian Monk on istuttanut minut sohvalle. Nyt tulevina tiistai-iltoina on Jane Austenin elokuvia ja ne ovat erikoisen mukavia katseltavia. Vakoilen niistä aina "Hienon Naisen Käytöstä". Luultavasti en kuitenkaan osaisi olla niin tyyni kuin aikalaisensa olivat, mutta voihan sitä sanoa, että joskus saattaisin osata. Omasta mielestäni tämä avioelämä on muokannut minua jo nöyremmäksi, jos en mitään muuta opi, niin ehkä opin näkemään kauas ja katsomaan lähelle.