Köhisin yskässä ja nuhassa koko Vapun ajan, onneksi se oli vain hyvin lievä flunssanpoikanen, mitä ilmeisemmin ei mennyt keuhkoputkiin, niinkuin on hyvä menemään. Kävimme ensimmäisen reissun mökillä. Lunta oli runsaasti vielä pihalla ja silmiin osui harmillista takapakkia. Lumi oli romahuttanut tikarappuset irti, ne kellottivat kinoksen päällä. Niiden takaisin saaminen on taas melkoinen urakka. Toinen harmi oli se, että tuvan oven lukko ei avautunut. Ovi ei ätvähtänytkään (okulainen sanonta), ei sitten ollenkaan, vaikka kuinka nostin ja työnsin ja laskin ja vedin. Yläkerran ulko-ovi ja saunan ovi avautuivat ihan hyvin. Onko kenelläkään neuvoja? Lukot vaihdatimme viime kesänä, en voi uskoa, että vika on lukossa. Jos ei joku ole sorkkinut lukkopesää tiirikalla ja särkenyt. Kolmas harmi kävi, kun MB juuttui sohjoon. Ajoimme auton tyhmyyttämme omalle tielle siten, että keula oli alaspäin rinteessä ja perä tielle päin. Kun yritimme peruuttaa autoa, alkoi takarattaat jauhaa sohjoa ja kohta ei näkynyt rattaita juuri sieltä sohjosta. Mikään ei hermostuta minua niin vähän kuin se, että auto tarttuu sohjoon: Se on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus entisessä elämässäni. Muistan kerrankin jouluaattona, kun ajelin töistä 23- jälkeen kotitietä, oli ollut tuisku ja tieurassa ei näkynyt hiirenhyppäämää. Yhtä-äkkiä tupsahdin kinokseen, että perävalot vain näkyivät. Ei se siitä irronnut. Onneksi kännykät on keksitty. Soitin isännälle, että käyhän ajamassa traktorilla , että jonkinlainen jälki on tiellä jota seurata ja tietysti kiskomassa mamma irti kinoksesta.
Nyt sitten tälläkertaa lapioin takarattaat esille ja latasin rattaiden alle pajunoksia, joita kasvaa kiitettävän paljon mökkitien varrella. Opastin kuin vanha tekijä miestäni, että aja eteenpäin ja käännä rattaat pois siitä sohjon kohdalta ja yritetään peruuttaa tielle. Elähän huoli, puolella paranee, sanotaan, ja niin sitä sitten päästiin irti. Mieheni ihmetteli, että miten rouva on niin rauhallinen vaikka joutui jopa työntämään autoa. On ihan yksi ja sama työntääkö tai on työntävinään autoa, joka painaa 1500 kg.
Meistä naisista on kyllä vaikka mihin: Täällä Kainuussa yksi vanhaemäntä kertoi, että hän se on elämässään uinut kilometrin toisensa jälkeen. Hän oli mennyt miehelään maalaistaloon, joka oli kapeahkon salmen takana. Talon niityt olivat salmen toisella puolella ja lehmät piti viedä aamulla laitumelle sinne salmen taakse. Emäntä oli ollut nuori ja ehtiväinen. Hän oli kahlannut salmeen, ottanut kellokasta pannasta kiinni ja lähtenyt uimaan salmen ylitse. Lehmät olivat seuranneet uimalla emäntää ja kellokasta. Hän oli toistanut tämän "koko kesän", aamulla kahalannut veteen, lehmät olivat oppineet seuraamaan emäntää ja illalla emäntä oli uinut hakemaan lehmät salmen ylitse takaisin navettaan. Ihmettelin, että kuinka leveä tämä salmi oli, niin emäntä sanoi, että mitä nyt vajaa kilometri. Onkohan tuossa totta toinenkaan puoli tuossa tarinassa. Mutta niin tämä kertoi ja uskoinhan minä.
Illanpäälle vielä päätin, että käyn paikkaamassa tyttären pyöränkumin. Kovasti oli kyllä oikea meininki, mutta myöhästyi kaksi minuuttia, kaupat olivat menneet kiinni. Olisin käynyt ostamassa paikkarasian. Kokosin lähtiessäni linjapihdit ja parit muutkin avaimet reppuun, niillä on tarkoitus kääntää päällyskumia pois siitä päältä, sen verran että sisäkumin saa irroitettua esille paikattavaksi. Toisaalta tulin järkiini ja päätin, että kun se ei kerran onnistunut ekayrittämällä, vieköön likka pyöränsä korjaamoon paikattavaksi. Nykyisin huokailen melkoisen usein, että minulta puuttuu mies, joka näkisi vaivan noissa pikkuasioissa. Toisaalta sitten ajattelen, että mieheni osaa käyttää hyväkseen näitä palveluntarjoajia, hän ei todella sotke käsiään mihinkään, koska rahalla saa kaikkea. Miksi siis tässä murehdin. No siksi, että tyttäreni huolet ovat minun ja hänen isänsä autettavia, ei siis mieheni tarvitse niihin ottaa kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti