Neulomista ja muuta höhhöilyä

Tänä aamuna heräsin tekstarin ääneen, jossa esimieheni kysyi, josko saisin luuni liikkeelle ja menisin jo huomenna töihin, enkä vasta ylihuomenna. Olisi koulutuspäivä, josta ei olisi varaa jäädä pois. Vastasin, että tulen mielelläni. Hyvä että en jo huraata huutanut. Olen totaalisen kyllästynyt neulomaan - kutomaan puikoilla, siis tikuilla. Vaikka ylpeänä voin sanoa, että opettelin kärsivällisesti magic loop-tekniikan, kutoa kaksi sukkaa pyöröpuikolla samalla kertaa. Ensin en tajunnut, että miten saan ne "irti" toisistaan, kunnes järki sanoi, että en mitenkään, vaan käytetään kahta lankakerää tai saman kerän molempia päitä. Jotenkin tuo tekniikka ei minua nopeuta. Olen jo nopea tikuttelemaan yhden sukan kerrallani viidellä puikolla. En pode toisen sukan syndroomaa. Jonka virallinen termi on: jaa- en osaa kääntää tuota in english. Enkä viitsi vakoilla kuukkelista. Systeri on vuosia ja vuosia pitänyt yllä projektia: sukkia pienille varpaille (venäjän katulapsille) ja ilmeisesti neulonut jo satoja sukkapareja, ainakin siitä päätellen mitä hän on kertonut projektistaan. Minulla on paljon vähemmän kunniahimoinen tavoite: sukat rakkailleni. Siinäkin on urakkaa ihan tarpeeksi. Voihan olla että rakastan salaa Brucea, jonka elokuvia katsoin katsomasta päästyäni viime viikonloppuna kun oli Brucen elokuvaviikonloppu.
Mm. Die hard.... Panttivanki...ym. En siitä huolimatta taida neuloa Brucelle sukkia. Tai suurelle elokuvaihanteelleni Jean Renolle.. aaaah.... Mutta sukista vielä: on kummallista neuloa sukka kärjestä varrensuuhun, eikä päin vastoin. Opettelin senkin. Kantapään lavennus, ei kavennus, nimeltään tiimalasikantapää, oli aika hurja juttu. Mutta senkin selvitin. Matematiikan opettajani olisi vihdoin ylpeä minusta. Kun osasin jakaa ja kertoa silmukat oikein.
Löysin Anttilasta mahdottoman ihania tuikkukynttilöitä. Niissä on pieni polttimo-hehku, nappipatteri ja loimahteleva valo. Poltan nyt kynttilöitä Muurlan lasikynttilälampuissa, jotka löysin kirppikseltä. Eikä tarvitse pelätä että savuttaa tai tekevät tulipalon. Siunattu se insinööri joka nuo kehitteli. Kynttiläpari maksoi 4,95 euroa ja lupaus pakkauksessa: kestää polttaa 20 tuhatta tuntia.
Ajatelkaa!
Eilen kävin siis kampaajalla, jonka hintaa tuossa toissapäivänä mietin. Nyt sitten "tappausin tunnolleni" ja päätin että en luovu saavutetusta edusta. Puolisoni lupasi avioliiton alkuvaiheessa, että jos luovun pitkästä pitkästä tukastani, hän maksaa kampaajani. Joten se siitä. Mitäpä minä siitä murehtisin. Hyvä vain, että kansantalous pyörii. Kampaajat ovat pienyrittäjiä, jotka hankkivat leipänsä ammattitaitoisella ja vaativalla työllään.
Kävelimme tänään joen rantaa tunnin ajan. Sää oli mitä ihanin. Ja polveni ilmoitti itsestään vasta vastamäessä, onneksi vähän. Uskon, että työmatkojen kävely voi alkaa ihan ilman polvivaivoja. Ikävä kyllä kuntosalille en voi enää mennä. En uskalla ottaa riskiä, kun en tiedä kuinka paljon kestän sitä riekkumista. On parempi vaikka jumpata kotona, kuin riekkua kuntosalilaitteissa raskailla painoilla. Tosin kuntosalilla on aina silmänruokaa, joten menetys tuokin.