ihan oikeasti. Olen kyllästynyt pikkunilkkiin, jotka kuvittelee pomottavansa minua vain korottamalla äänensä. Minulla on kyky korottaa ääneni vielä kovemmaksi ja se onneksi saa tilanteen rauhoittumaan. Olen jo tämänikäisenä kykeneväinen pitämään puoleni, ja tosiaan, jos äänen kovuudella mitataan kumpi on vahvempi, voitan varmasti. Huh että helpotti.
No se siitä, tuo purkaus oli seurausta töissä tapahtuneeseen tilanteeseen, jonka en anna enää mieltäni painaa.
Mietin kotiin kävellessäni, että olen oikeastaan jo kypsä vaikka jäämään kotirouvaksi, ainakin joksikin aikaa. Elämä on järjetön oravanpyörä. Olet aina kiinni aikatauluissa, juokset, juokset, katsot kelloa, yrität nukkua, yrität jaksaa herätä... ja minkä siitä saa palkaksi: vähän toistatuhatta euroa kuukaudessa. Rikkoutuneen perheen, avioeron...
no jopas minä olen nuupallani. Toisaalta olen hyvinkin virkeä, sillä eilen kävelin kahdeksan kilometriä ja tänään viisi. Oli ihana istua valmiiseen ruokapöytään, söin hyvän annoksen kalkkunanakkeja muusin kera. Päivässä oli piristävä hetki kun kälätimme ikäisteni työtoverirouvien kanssa hiuksista. Mietimme, että millä väreillä piristäisimme ulkonäköämme seuraavaksi. Itse olen tyytyväinen nykyiseen hiuslookiini, sillä ympärillä ei enää leijaile metrin pituisia hiuksia. Silti vielä nykyisinkin kädet hakeutuvat pyöräyttämään ison nutturan niskaan.
Ei minulla oikein tunnut juttu luistavan tänäiltana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti