Karkauspäivänä

Elämässä tulee vastaan pysähtymisen hetkiä. Viesti kännykkään, että läheinen sukulaismies taistelee elämästään teho-osastolla, notkautti pahasti. Toivomme-rukoilemme-pelkäämme-toivomme. Mitä muuta voi tehdä. Mikään mitä sanoisi, ei auta, mutta ajatus voi auttaa paremmin. Keskitämme voimamme. Sukumme on vahva, jokainen antakoon parantavan ajatuksen tähän taisteluun.
Viikko vierähti taistellessa maallisia asioita. Eilen tuli kotimme komeronovien asentaja. Mieheni tilasi ovet mittatilauksena, ja ne olikin mitoitettu hyvin. Ongelmia tuli, kun huomasimme, että yksi lasi oli rikki. No se saadaan uusittua, mutta aamulla mieheni huomasi, että valkoisenharmaat ovet näyttävät likaisen vihreiltä. Se oli niin kiusaava ajatus, että hän neuvotteli uudet ovet. Ne saadaan n. kolmen viikon kuluttua. En edelleenkään ottanut kantaa, sillä mieheni mieli on minun mieleni.
Joku kyseli mistä maasta mieheni on. Hän on syntynyt savossa ja elänyt koko ikänsä kainuussa. Siinä on rotua kerrakseen. En ole alistettu, vaan erittäin onnellisesti naimisissa miehen kanssa, joka nauttii laittaa kotia pitkän yksinäisen poikamieselämän jälkeen.
Olen kävellyt kolmekymmentä kilometriä tällä viikolla. Missään se ei näy, mutta keuhkot ottavat ahmien happea. Se etu liikunnasta on. Sain vihdoin hankittuavarhaiskeväänlookini. Se on harmaa. Toisaalta en edes pidä harmaasta, mutta jostain syystä tyrkyllä olevat vaatteet ovat harmaan eri sävyjä. Uusi kevättakkini on flanellia, vaaleanharmaa, pitkikset ovat tummanharmaat ja liivi, joka oli huippuostos (peittää lantioni hmmmmmmm... leveyden) on herrasmiehenharmaa.
Kiputtelen nykyisin korkkareissa töissä, sillä keksin että laittamalla "huopatassut" kenkien kantojen alle, ne eivät kopise. Tukkani säihkyy edelleen erittäin punaisena, joten olkoon se värinä harmaaseen. Näin outoa unta viimeä yönä: juoksin kesäisenä hellepäivänä iloisesti pitkin oman vanhan anoppilani kukkaketoa, kädessäni oli osittain syöty kauraleipä. Portaat olivat kuin ne seitkytluvulla olivat ja kipaisin ne kesämekossani puoleen väliin. Siinä nyykähdin, kun ajatus iski kylmänä mieleeni: minulla ei ole oikeutta mennä enää anoppilaan, sillä minut on erotettu yli kolmenkymmenenvuoden avioliitosta ja mieheni suvusta. Pakenin hädissäni takaisin vattupusikkoon. Outoa, vieläkin kärsin alitajunnassa avioerostani ja menetyksestä, mitä menetin niin pitkän liiton myötä. Mutta silti olen onnellinen udessa elämässäni. Kun on elänyt yli kolmekymmentä vuota elämästään ihmisen kanssa, jonka ajatuksenkin tietää, voi huoletta ajatella, että se riittää. Tuskin mitään on jäänyt sanomatta ja ehkä on sanonut liikaakin.
Karkauspäivä oli ja meni. Vitsailin ihanalle miehelleni, että jos et olisi jo naimisissa, kosisin sinua.