Edelleen huonoja uutisia sukulaismiehestä. Mutta uskoisin että koko ajan menemme parempaan suuntaan. Olen kävellyt kilometrin toisensa jälkeen työmatkoja. Aloitin seuraamaan painoani, mikä on mielenkintoista. Paino on pudonnut n. viisi kiloa, mutta silti en huomaa erityistä ihanaa muotojen muuttumista. Anyway, ehkä tuon vertainen ei juuri muuta olemusta. Mieheni kunnostautui leipomalla "kengänpohjan" eli chiapattaleivän. Se ei juuri eroa arkisesta hiivaleivästä, mutta mieheni karvaisilla käsillä leipoma leipä oli ihana. Se oli juuri oikein kohonnut ja paistunut. Tosin aikaa oli mennut viitisen tuntia. Omituista itse teen vanhasta kaurapuurosta leivän tai sämpylät kymmenessä minuutissa. Olin ylen ihastunut ja hämmästynyt mieheni kyvyistä! (hymyilkää ahkerat sisareni ja sukuni naiset).
Talvi tuli yllättäen. Huomasin, että vastaani kävelee toinen toistaan saman näköistä naisimmeistä, mustassa lookissa, huivi sidottuna kaulaan muodikkaasti ja baskeri päässä, ihan kuin minullakin. Olemme harmaata kansaa. Kuljemme turjustautuneena mustaan ja harmaaseen ja kasvot ovat kelmeät tai hehkuvat tulipunaisina viimassa.
Koti alkaa olla kondiksessa. Kävellessäni kotiin, ajattelin, että minulla ei ole enää ollenkaan ikävä minnekään.
Töissä menee kohtalaisesti. Teen tosi rankkaa työtä, joka on jäänyt tekemättä kun ei ole rekrytoitu tarpeeksi jengiä ja juoksen ajan kanssa kilpaa. Pelkäsin eilen jo itsekin ifarktia, jatkuva päätetyöskentely numeroiden kanssa on tappavaa. Voitin kisan. Sormeni ovat nopeat ja kieleni kerkeä.
Kodissani on vihdoin uusi sänky. Se on 180 cm leveä, upealla puupäädyllä, jossa metalliset koristeet. Nukuin huonosti, koska sänky on liian pehmeä ja tyyny liian kova, mutta löydämme konsensuksen takuulla.
Takana on taa yksitoista työpäivää ja 54 km kävelyä. Hyvä minä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti