Vali vali vali

Voi minua, haluaisin vain vali-vali-valittaa. Olen kipeä - kipeä kuin koira, lainatakseni Runotyttö-tyttöromaanin  Ilseä.  Nimittäin kohdalleni sattui työtapaturma, jonka seurauksena olen puolikuuro. Kuulon taso laski ja ei tuokaan niin keljua ole kuin se, että molemmissa korvissa suhisee hivenen kovempi kuin jääkaapin jyrinä, tosin vielä jyrinän  taustalla suhisee kahta eri taajuutta. Korvalääkäri lohdutti, että kuulo palautuu, mutta suhina jää. Sillä lailla. Herra vie halut kun veit kyvytkin.
No ei tässä vielä kaikki, flunssa iski koko voimalla ja vei loputkin halut tehdä mitään. Mutta kun olen yltiöpositiivinen luonne, otan tästä irti kaiken: istun ja makaan ja luen ja katson palvoen sarjaa Raidista. Voisin sanoa että Kai Lehtinen Raidina on minun märkä uneni.
Olen nyt pysähtyneessä tilassa. Mietin että vuosikymmeniä olen  ollut aina vain menossa töihin, töissä, palaamassa töistä. Ja nyt kun olen saikulla olen vähän hukassa, ihmettelen pitäisikö minun kampeutua siivoamaan kaappeja. En kyllä nyt jaksa. Olkoon, kaapit olen siivonnut jouluksi, miksi niitä taas hämmentämään.
Olemme nyt häähumussa tulevan vävyni ihastuttavan äidin sanassa. Viikon päästä tyttäreni vihitään miehelään. Se on  naisen osa - voisi huokaista hurskaasti.  Olen onnellinen siitä, että he löysivät toisensa. Vähän vitsailin  tulevalle vävylleni, että vielä on mahdollisuus perääntyä, niin hän tokaisi, että ei ikinä, minä tässä kosin! Siitä herkistyin muistelemaan, että onko minua kosittu ikinä. No on, useasti, mutta kahteen avioliittoni olemme menneet todeten, että pakkokaitseonjokuratkaisutehdä. Eka kerralla olin onnellisesti pieniin päin ja toisella kerralla mieheni halusi että ollaan varmalla puheella. Itse olen kosinut sydämeni pohjasta munaskuita myöten yhtä miestä maailmassa, joka ei huolinut minua, kele.  Jälkikäteen ajatellen on hyvä saada rukkaset kerran elämässään. On sanonta että jokaisen pitäisi särkeä yksi sydän, saada kerran itse särkyneen sydämen ja sitten vasta se oikea on vastassa.
Hääjuhla-asut ovat hankittu. Itselläni on siis Ulla Popken -mallistoa pohjepituinen, terrakotan punainen kotelomekko, hihaton, mutta ei liian avokaulainen. Siihen kuuluu hivenen tummempi pitsihuivi olkapäille, ja pitkät, samanväriset hansikkaat. Halusin yhtenäisen juhlapuvun, ja hankin samaan sävyyn silkkisen juhlalaukun, jossa ei mielestäni ole ihan oikea olkanauha. Se on nyöri, joka on halvan näköinen. No ehdin vaihtaa sen vielä.  Kengät ovat vähän ongelma. Nimittäin minulla on viimekesäiset terrakotan väriset avokkaat, mutta ne ovat minusta halppista, toinen kenkä mutjuaa vähän vinosti, mutta en näe siinä päälle päin vikaa. Minä pidän Hush puppies Ellen Grey ja Racey -malleista. Omistan  kahdet Hush puppiet, toiset ovat Fabienne -sandaalit ja toiset Etta.
Ensi viikolla, jos pystyn jo kävelemään vasemmalle kaatavasta huippauksesta, käyn laitattamassa kestoripset ja geelikynnet. Kampaaja on perjantai-iltana, kun lauantaiaamuna pitää jo aikaisin olla menossa kohti Oulunsaloa, missä hääjuhlat ovat.
Häälahjaksi olemme hankkineet morsiusparin valitseman Arabian Arctica -astiaston. Siihen kuuluu kuuden hengen ruokakalusto, neljällä eri lautaskoolla, kahvikalusto kuudelle, kermakko ja sokerikko. Lisäksi hankimme kuusi Aino-juomalasia ja kuudelle hengelle Hagmanin Savonia -aterimet. Ne ovat arkikäyttöön.  Eli siis talterikit ja kahvelit ovat nätisti pakattuna. Lisäksi paketissa on kaksi Hagmanin
kattilaa, jotta potut ja kastikkeen voi keitellä. Ja jotta on vähän hömpänpömppää, piti vielä hankkia jalkalasipari, joihin on painettu Tommy Tabermanin rakkausruno, molempiin eri.
Uusi elämä -projektini on edennyt yhden tavoitteen verran. Olen saanut pudotettua painostani kymmenen kiloa. Mieheni palkitsi ensimmäisen vaiheen onnistumisen lahjalla. Se on pitkä, ja painava minkkiturkki, mammelimallia, eli ns.  perusmallia.  Tiedättehän te minkkini tarinan, joten ei siitä enempää. Kuin että  se on niiiiiiiiiin ihana.