Elämän suuria hetkiä

Laitoin kellon soimaan aamuksi, jotta ehdin huosiutua säälliseen kuntoon kirkkoon menoa varten. Musta kynähame ja vaaleanpunainen paitapusero ylläni istuin kuuntelemassa sunnuntaiepistolan. Minusta kirkonmenot ovat muuttuneet niin erilaisiksi vuosikymmenien saatossa, että ihan ihmettelen, onko tapahtunut tosiaan jonkinlainen mullistus, kenties nuoria ja hyvin koulutettuja naisia on päästetty päättämään uudet tuulet puhaltamaan pölyt pois vanhoillisista kirkonmenoista. Piti ihan lukea Anna Juntusen tekemä kirkkososiologian pro gradu. Kun vuoden 2010 seurakuntavaaleissa pyrittiin saamaan 16 - 18 vuotiaat  nuoret äänestämään, käyttämällä hyväksi nuoriin kohdistuvaa mainontaa houkuttelevin vaalimainoksin. Jotta saatiinko nuoret äänestämään nuoria päättämään, pohdin asiaa. No jos saatiin, ei ehkä tämä vielä ole tuonut muutosta, mutta tuo kyllä tulevaisuudessa. Eli nuoret kuuluvat nuorille -vanha viisaus tummien heimolaisilta.
Aikoinaan kun istuin seurapirtissä ja tärisin omituisesta pelosta, kun luulin, että kun saarnamiehen edessä oleva Raamattu on luettu loppuun, tulee maailmanloppu. Kirja oli aina loppupäästä avoinna. Jälkikäteen ymmärrän, että Psalmit siinä oli Halamelaisella tai Isoaholaisella auki pöydällä, nehän ovat loppupäässä Isoa kirjaa. Joskus aikoinaan kun pääsi kirkkoon, kirkossa korpinnäköinen miespuolinen pappisihminen saarnata kolluutti  helvetin uhkaa. Nykyisin heleä-ääniset naiset hoitavat messuliturgian ja tänään jopa ihan parikymppinen teologiaharjoittelija piti saarnan. Oli mukava kuunnella kun tyttönen sanoi välillä "tuota" , kun ajatus karkasi. Kertaakaan ei kuulijalle, ts. minulla karannut mielenkiinto kuuntelemisesta.
Oma ajatus lähti nyt rönsyilemään: kävin kuuntelemassa tyttäreni ja hänen sulhasensa kuulutuksen. Nuoret olivat tehneet niin ihanan työn, että järjestivät toisen kuulutuksen Kajaanin kirkkoon, jotta äitimamma sai käydä kuuntelemassa sen. Se oli elämän suuria hetkiä.
Vielä tuosta kirkonmenojen nykymenosta, ne ovat mieleeni, sillä messu on jotenkin elävämpi kuin pelkkä saarna. Päätin, että liityn takaisin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon.

”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia,
vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.
Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat
ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” 
Ef. 2:19-20

Se on nyt tehty, tämä tiedoksi rakkaat systerit, jotka kuljette omia polkujanne.  Olen pääsääntöisesti samaa mieltä kuin kirkon helmaan palannut tyttäreni; pakanuus tuo vain pimeyttä. 

Tälle päivälle on siis ollut äksöniä. Ihan mukavasti.  Sää on ollut ensimmäisen kerran keväinen tälle talvelle. Ihan mukavan leuto.  Pitää aloittaa kuntoilu pikkuhiljaa, olen todella huonossa kunnossa kun en ole kahteen viikon käynyt ulkona kuin puolisen tuntia kerrallaan. Mutta kun keuhkot ei juuri pihise vielä pahan yskän jälkimainingeissa. 

Piti lisätä ed kirjoituksen häälahjaluetteloon, että häälahjat ovat porukan lahjat, joihin kuuluu systeri, joka oli kotimiehenä maatilalla ja molemmat morsiamen sisarukset. Keräsimme toivelistan mukaisesti lahjat.

Systeri teki ihanan kolmen viikon urakan kun jaksoi olla erämaassa kisojen ja koiran vahtina, ja piti talon lämpimänä. Oli mukava nähdä että hän viihtyi hyvin aikansa. Kaikella on aikansa. Poikani otti isännyyden vastaan ja asettui nyt asumaan maatilalle. Tädin ylpeydellä systeri kehaisi, että maatila sai pystyvän isännän. Äitinä sitä on vähän sokea omille lapsilleen, kun heidät näkee täydellisenä, ilman vikoja. Tuosta tuli mieleen, että olemme varmaan saaneet käännettyä sen sukupolvien pahimman virheen äippäin, eli toisinpäin, että koskaan ei jälkeläisissään näkisi mitään hyvää. Muistan kuinka äiti yritti kasvattaa isää siihen, että omia jälkeläisiä ei pidä jatkuvasti mollata. Mutta turhaa se oli, sota oli pilannut miehen hermot ja kun isän äiti oli menehtynyt lapsivuoteeseen ja isänisä oli lähinnä työhullu savottamies, ei kasvatusmallia ollut. No olkaamme itse viisaampia ja koettakaamme pitää uusi suunta.