Kesä tulee - mutta se ei haittaa!

Olen miettinyt, että en viitsi enkä kehtaa enkä halua kirjoitella enää blogia. Mutta olen saanut silloin tällöin palautetta lukijakunnaltani, että voisit päivittää blogiasi. Olen itsekin vähän huolissani parista ystävästäni, koska en ole kuullut heistä mitään, en mitään kuukausiin, vaikka olemme olleet vuosia yhteydessä. Toinen heistä on Pomo-ystäväni Kankaanpäästä ja toinen on tietysi siellä Loimijoen rannalla oleva ystäväni. Jos ja kun luette tämän ja tunnistatte itsenne niin ottakaa yhteyttä edes tekstarilla, että vieläkö sitä ollaan elämänlaidassa.
Olen nyt loppusuoralla kahden vuoden opinnoista. Olen vääntänyt ja kääntänyt näyttöjä, kaikenkaikkiaan kuusi eri aihealuetta. Kyllä minä sain ne kansioihin ja olen ihan tyytyväinen, kun istumme vielä alas viralliseen näyttötilaisuuteen, voin sitten palkita itseni lupaamallani Prinsessakakunpalalla. Kaksi vuotta opintoja on aika pitkä aika, kun sitä tekee työn ohella. Mutta yksi hassu haave elämästi on toteutunut, kun saan todistuksen. Haave jonka asetin jo 25-vuotiaana itselleni. En tiedä miksi en ole sitä aikaisemmin toteuttanut, olisi siihen ollut mahdollisuutta. Kaksi kolmesta systeristäni on myös opiskellut tutkinnon tässä vuoden - kahden aikana. Me vanhat naiset emme ole  ihan hunningolla.
Tämä kevättalvi on jotenkin mennyt-olen repalehtanut elämänsyrjässä kiinni, kuitenkin  verrattain terveenä. Kevät on aina voimakasta aikaa ja keväällä ja syksyllä hulluus nousee jalanvilijaan:  minunkin hulluuteni tahtoo nostaa päätään, mutta olen valjastanut kaikki sotaväkeni hullaantumista vastaan. Yritän keskittyä terveenä elämiseen, liikuntaa paljon ja ruokaa vähän. Olen käynyt kotimaatilallani  useamman kerran ja järjestänyt sinne hirveät myllerrykset: Olemme tehneet remonttia ja koko talo alkaa olla suorastaan ihanan kodikas. Olihan siellä jo asuttu kaksikymmentä vuotta, joten rempan aika jo on.  Muutenkin tuntuu, että elämässäni on kaikenlaista jännää: on ilmestynyt aktiivinen vävyntekele.  Se on jo mainitsemisen arvoista. Lisäksi kuopus valmistuu pikkuhiljaa ammattikorkeakoulusta ja onnistui jo saamaan ns. vakituisen työpaikan. Voiko enää parempaa toivoa.
Maalle kotiin otettiin kaksi terhakkaa kollinpoikaa. Meillä oli viime kevättalvesta melkein jouluun sietämätön myyräongelma. Isot peltomyyrät rouskuttivat alapohjan tyroksit täyteen käytäviä ja pesivät valtavia poikueita sinne käytäville, söivät ihanan keltaisen kurjenmiekkani juuriston ja heinien alla pihalla risteili valtatieverkosto.
Haju alkoi olla sietämätön, varsinkin kun yksi valioyksilö oli heittänyt veivinsa ja märäntynyt seinälautojen väliin.

Kollit ovat kuin kollit osaavat olla. Kaksi maailman suloisinta kissanvonkaletta. Molemmat menettivät jo ainoansa, sillä meidän ikioma elukkalääkäri kävi nykäisemässä kolleilta pallit pois. Ei ne tainneet edes huomata että mitään tapahtui. Käsittääkseni takimmainen kissa on Noah, josta odotetaan mieletöntä hiirenmetsästäjää. Hänellä on taimumusta metsästää kaikkea liikkuvaa. Luonteeltaan Noah on hyvin virkeä ja vlkas. Etummainen on Nuca, tyttömäinen kollikissa. Tai voivat nuo olla toisinpäin, en ole ihan varma. Nuca on enemmän toffeenvärinen ja Noah punaraitainen.
Talvi on ollut pitkä ja luminen, onneksi kuitenkaan ei kovin paljoa pakkasta. Emme ole käyneet missään ulkomailla, sillä mieheni ei suostu lähtemään. Olen aloittanut kuntoprojektin, jos se onnistuu, tai vaikka ei onnistu, niin silti palkitsen itseni  kylpylämatkalla lahden taaksen. Olen suunnitellut, että marraskuussa on paras aika paeta vesihoitoihin.
Töissä on ollut paljon muutoksia, jotka koskettavat aina meitä jokaista. Onneksi töitä on kuitenkin riittänyt.