Härkäviikot ja reikäleivät

Tammikuu lähti soljumaan vauhdilla, sen huomaa siitä, että päivä on jo jatkunut jonkin verran.  Virallisesti aurinko nousee tänään varttia vaille 10 ja laskee siinä kymmentä vaille kolme iltapäivällä. Hämärää kestää tunti ja kymmenen minuuttia. Näyttää siltä että kuukaudessa päivä jatkuu tunnin verran. Tämä on naisen logiikalla pähkäiltyä. Jokatapauksessa mitään tulipalopakkasia emme ole vielä kokeneet Kainuussa tänä talvena, mutta pappa sanoi ennen vanhaan, että talavi näyttää tapasa.
Olen pystynyt pitämään uudenvuodenpäätökseni jo pari viikkoa; lisäsin liikuntaa ja tiukensin kuria itselleni.
Liikunnassa lisäsin päivittäin hissin käytön jättämisen kotitalossa. Eli laskeudun kävellen 36 porrasta, mutta en enää juosten, sillä ystäväni varoitti, että on vaarallista juosta portaat alas, koska jalka voi nitkahtaa ja siitä tulee helposti alas nenälleen. Nyt siis laskeudun varovaisemmin, pidän kaiteesta kiinni. Olen huomannut, että polveni "rasvautuvat", kun kävelen portaita alas. Ihan oikeasti, ne ovat nyt jo kahden viikon jälkeen notkeammat  ja huomattavasti on kipu vähentynyt. Ja ylöspäin raahaudun, yleensä viimeisillä voimillani, sillä kävelen ensin työmatkan ja sitten nousen portaat. Mutta pyrin nousemaan ne siten, että hengästyn kunnolla, keuhkot saavat näin uutta tilavuutta. (kuulemma, noudatan kaikkia mahdollisia neuvoja).
Jatkuva sota lihomista vastaan on taas viritetty ja tällä kertaa järein asein: Tärkeintä on tuleva tapahtuma helmikuun 23. päivänä. Siihen minulla on velvollisuus olla soukempi. On tympeää lyllertää ähkyen ja puhkuen ja naama punaisena, kun on tälläytynyt parhaimpiinsa. On hyvin kannustavaa ottaa tavoitteita, ja ensimmäinen tavoitteeni on miinus viisi kiloa. Siihen on vielä matkaa 3,7 kg. Tällä iällä rupsahtaa, jos laihduttaa nopeasti (mikä ei minulta kyllä onnistu), ja siksi olen nyt asennoitunut rauhalliseen ja määrätietoiseen tahtiin. Olen seurannut vuodesta -79 omia päiväkirjojani (niitä on puinen arkku täynnä kotona maatilalla) ja pääsääntöisesti olen ollut jonkinlaisella laikkarilla. Mitä tuhlausta!  Onkohan sitä tullut herkemmäksi näin vaihdevuosiaallokossa, kun sitä ottaa vähän nokkiinsa, kun joku sanoo, että "voivoi kuinka sinä olet lihonut". Nimittäin ennen nauroin sille, nykyisin vähän myrtseilen, lähinnä siksi, että kun muutenkaan ei ole enää nuoruuden hehkussa, kaikki ulkonäköön kohdistuvat arvostelut ovat asiattomia.  Pitäisi suhtautua asiaan kuin pikkuveli: lääkäri oli kysynyt, että paljonko mies painaa. Hän oli vastanut että mistä helevetistä hän sen tietää, kun puntari näyttää vain 150 kiloa ja se ei riitä läheskään. Ja koko ajan sitä elimistö menee hitaammalle näillä kymmenillä. seliseliseliseliseliseliseli.
Talvinen villasukkaurakka on saatettu loppuun. Olen läpikyllästynyt neulomaan yhtään ainutta töppövillasta nyt talvisydämenä. Nimittäin sukkaprojektini on tälle talvelle valmis  ja käteni syyhyää silkki- ja pellavalankoja. Ja tietysti taas pitsiverhojen virkkausta. Se onkin loputon projekti. Minulla ei tahdo olla oikein kärsivällisyyttä virkata isoja verhoja. Nyt olen päättänyt, että jalostan itseni ja otan projektiksi virkata terassin isoihn ikkunoihin uudet verhot. Kun siitä ei muodostu pakkopullaa, se onnistuu. Otan nyt asiakseni suuritöisen virkkauksen jota jatkan kunnes saan valmiiksi. Eli en pidä kiirettä sillä, vaan teen vaikka vuosikausia. Olen hankkinut jo lankoja aikalailla valmiiksi.
Tärkein projekti on ollut jo viikon päivät, mistä löytäisin juhlamekon, joka olisi maailman ihanin, paras, kaunein ja tyylikkäin. Olen selannut tuhansia mekkoja netistä. Käynyt läpi englantilaiset ja kiinalaiset ja siltä väliltä -sivut. Olen löytänyt tasan kaksi, jotka ovat sinnepäin. En ole ihan linnanjuhliin menossa, vaan perhejuhliin, jotka ovat tällähetkellä maailman tärkeimmät juhlat perhepiirissämme. Ja haluan, että minun itsetuntoni pysyy korkealla koko juhlien ajan. Tietenkään en saa olla ylipukeutunut, sillä juhlien päähenkilön täytyy saada olla ylitse muiden.
Maatilallani on tulossa uudet ajat, sillä olen luovuttamassa avaimet systerille, joka ottaa koko "kartanon" haltuunsa. En raaski millään laittaa taloa kylmilleen, sillä se ei tee hyvää yhdellekään talolle.
Minua ei sitten yhtään jännitä eikä huolestuta, kuinka systeri selviää lumen ja pimeän keskellä, koska kesää kohti mennään koko ajan. Ja kaksi kollipoikaa on siellä kaverina, ainakin muistuttamassa että on aika saada ruokaa. Itsellänikin tuntuu mukavalta ajatus, että joskus kun siltä tuntuu, voin itse muuttaa maalle. Toistaiseksi ei tunnu siltä, sillä minusta on ihana asua kauniissa, ylellisessä kodissani ja nauttia siitä, että  kiinteistönhuoltaja kolaa lumet pihalta.
Kävin tänään toisen kortisoni-kipupiikin jalkateräni kipuu. Se kuukausi sitten laitettu auttoi näin kauan. Uskon, että tämä paranee ajan kanssa ja liikunnalla.