Ja sitten tuli talvi!

Tuli talvi oikein totisilla lumisateilla. Maailma muuttui oikein kauniiksi, valkoiseksi ja valaistuneeksi. Aloitin jo viime viikolla töihin ja takaisin - kävelyn, ja se nilkutus ja valitus on sitten nilkuteltu ja valiteltu, sillä minä pystyn kävelemään ihan mainiosti tuon vajaan kolmen kilometrin matkan suuntaansa aamuin.- illoin.
Terveyteni meni huonoksi kipujen takia ja kävinkin reumatautien erikoislääkärillä.Se oli hyvin miellyttävä kokemus lähinnä siksi, että tunsin, että ko. herra otti vaivani ihan tosissaan. Hän ei ainakaan sanonut, että olette rouva  vaikea tapaus, koska olette  vaihdevuosissa. Hän tutki niveleni, ja sanoi, että reuma voidaan sulkea pois, yhdessäkään nivelessä ei ole tulehdusta. Se oli ihana tietoa, mutta ei se tuskia poistanut. Hän tutki ja teki diagnoosin, että kipukynnykseni on alentunut, eli aikaisemmin kyseistä oireyhtymää nimitettiin fibromyalgiani -nimellä. Ja jalkaterän kauhea kipu on sitten rasitusvamma. 
Mutta mikä parasta, kaiken voivotuksen, levottomien jalkojen ja juilimisten jälkeen sain todellisen avun, kun vaihdoin hormonilaastarin geeliin. Kivut ja oireilut hävisivät jo toisena päivänä, kun olin aamulla tuuvannut huolellisesti geelin iholleni. Elikä, minun kauheat oireet ihan oikeasti johtuivat estrogeenin puutteesta.
Ja nyt kukoistan ja olen virkeä päivällä ja nukun yöni kitisemättä. Eläköön hän, joka keksi hormonikorvaushoidon!
Mutta jotta ei menisi liian ihanaksi tämä elämä, tuli rankka takapakki. Nimittäin tuorustaina minulle alkoi sietämätön niskasärky. Se meni niin pahaksi, että tuntui, kuin sydän olisi sykkinyt niskassa. Jouduin menemään keskussairaalaan päivystykseen, jossa  lääkäri teki minulle neurologiset testit ja tutkaili, olenko heittämässä henkeni.  Kun pysyin tajuissani,  hän laittoi minut nukkumaan pariksi tunniksi kipu- ja rentouttavilla piikeillä. Tuomio oli, että jos ne auttavat, saan lähteä kotiin, jos ei, joudun osastolle. Heräsin kahden tunnin päästä ja kipu oli muuttunut siedettäväksi. Eli lähdin kotiin. Lääkitys ilmeisesti laukaisi niskakrampin ja nyt on tunne, että pää ei pysy kaulan varassa, kuin santsin kauluksen avulla, jonka kääräisin kaulaani  äitivainajan kangaspuilla kutomasta ihanasta huivista.
Nyt kun olen valittanut vaivani, kerronkin eilisestä reissusta Kuopion uuteen ostosparatiisiin. Reissu oli ensiksi tarkoitus tehdä omalla autolla mieheni ja tyttäreni kanssa. Mutta kun heräsimmemelkoiseen lumituiskuun, päätin että emme lähde autolla luistelemaan. Kipaisimme tyttären kanssa junaan ja huristimme Kuopioon. Istuskelimme ravintolavaunussa kahvilla ja neuloin yhdet rannekkeet siinä samalla. Ja oli kiva katsella maisemia, kun tiesi, että ei tarvitse välittää, vaikka kuinka rähmii räntää.Keli oli tosiaan ollut vaarallinen, sillä useita autoja oli syöksynyt ojiin viikonlopun aikana. Rautatieasemalta on vain puolen kilometrin matka Kuopion torille, josta lähti tunnin välein iso bussilastillinen väkeä kohti autuutta: eli tungeksimaan putiikkeihin satojen samanhenkisten kanssa. Hauskaa se on, ihan ihanaa. Saada hypistellä ja ihastella ja valikoida toinen toistaan kauniimpia tavaroita. Vielä ei ollut joulua avattu, joten  sekin on sitten vielä edessäpäin. Nimittäin mieheni oli tavattoman kiinnostunut millainen tämä uusi ostosparatiisi on, ja hän mainitsi, että sitten käymme jouluostokset hakemassa nimenomaan sieltä. Huh sentään, jo ajatus tuntuu huikealta, mutta samalla väsyttävältä.
Nautimme vielä päivällisen Kuopion torin reunalla sijaitsevassa ruokapaikassa. Se kruunasi mukavasti meidän tyttöjen päivän. Kotimatkalla neuloin sukan ja torkuskelimme väsyneenä ja tyytyväisenä junan kolkatessa kotiin päin.