Lemmikkimammelina

Vietin todella mukavan ja rauhallisen lomaviikon maatilallani. Minulle oli uskottu tärkeä ja vastuullinen tehtävä; huolehtia kahdesta kollipojasta ja kahdesta koirasta, joista toinen  ärmätti tympenä, kun hänet oli jätetty hoiviini, ja toinen oli erittäin sopeutuvainen ja kiltti lupsaus.
Ärmättikoira nosti suupielet ylöspäin puolen viikon maissa, joten mitään konfliktia ei sattunut. Eli lempeyteni ja hoivailuni palkittiin.  Ainoa kiusa oli hornettihävittäjä, joka liippasi aika matalalta ja sai aikaan hurjan ulvontareaktion molemmille koirille. Vanha koira mylvi kuin sonni ja nuorempi koira istui nokka taivasta kohti ja ulvoi kimeästi kolme minuuttia yhteen soittoon. Silloin vähän säikähdin, mutta muuten en ollenkaan pelännyt, enkä vierastanut olla isossa talossa erämaassa yksikseni. En nähnyt enkä aistinut erämaassa asuvaa lumimieskansaa tällä kertaa. Ehkä ne olivat palanneet takaisin Uhtualle ja tulevat taas kun heidän tarvitsee tulla. (tuo on tietysti mytologiaa, johon jokainen voi suhtautua miten haluaa, minä ja vanhin tytär olemme ne nähneet).  Minusta löytyi outo piirre: lusmuilin ja vetelehdin ja venyin sohvilla, sängyillä, tuoleilla. Sanallasanoen ainoa tehtäväni oli ruokkia itseni ja sitten eläimet. Tuossa järjestyksessä. Aina kun koirat alkoivat äännellä vähän äkäisemmin, tyyräsin karhukoiran häkkiin rauhoittumaan ja päästin toisen koiran juoksentelemaan vapaaksi. Kun koirat taas sietivät toisiaan, otin ne yhteiseen piha-aitaukseen. Kissat eivät sitten ääntä pitäneetkään, vaan ainoa ääni oli hyrryttelevä kehräys ja kiehnäys, kun huomasivat taas olevan nälissään. Karhukoiran jalka on kuntoutunut kiitettävästi. Se kyllä kestää jo juoksemistakin.
Luin muutaman romaanin ja katselin muutaman elokuvan.  DVD-soittimen kaukosäädin pysyi koko viikon minulle mysteerinä.  En saanut tulemaan tekstitystä elokuviin, joten luovutin ja katselin omalta IPadilta elokuvia sohvalla maaten.
Loppuviikosta sain taas leikkiä kotia, kun "lapsilaumani", ts. nuoriso, kaikki kolme plus vävyntekele ilmestyivät kotiin. Leivoin rieskaa ja paistoin kahvileipää, keitin ruokaa ja petasin sängyt. Voi miten se on mukavaa, kun se on niin harvinaista. Siis saada kaikki kolme saman padan äärelle.
Ulkona on harmaata, harmaampaa ja vielä harmainta. Nyt on se aika, kun hämärä antaa pimeälle kättä.
Mutta tätä ei kestä enää kuin kuukauden, ja päivä alkaa jatkumaan harppauksin. Lumi lähti kokonaan vesisateiden myötä, ja toistaiseksi on vältytty liukkailta keleiltä. Tosin oma sivutie löysäsi aivan kokonaan, kun sunnuntaina lähdimme ajelemaan työmaitamme kohti. Mutta emme siis vallan jääneet mottiin. Päätiet oli suolattu, ja kova liikenne piti sohjon loitolla. Riesana ovat porot, jotka koikkelehtavat pimeässä tiellä syömällä suolaa ajoradalta. Kuvassa näkymä kotitieltä joelle, jossa sukeltelee koskikara.

Olen alkanut kävelemään työmatkat kun pyöräilykausi on jo ohitse.  Tosin marssimurtuma jalkateräni sivussa tekee tosi tuskaa. Se tuli ahneesta lapionpolkemisesta ja riekkumisesta syystöillä huvilalla. Tuo tuska on merkillinen. Vaikka tosiaan olin nyt  aika rauhallinen viikon loman  ajan, kipu ei juuri vähentynyt.  Tai vaikka se hävisi, se tulee heti takaisin kun lähden kävelemään. Olen kuukkeloinut netistä tietoa ja löytänyt plantaarifaskiitin, johon oireet toisaalta sopisi. Anyway, oli mitä oli, kipu ei korvaa ystävää (lainattu laulusta väärinpäin)  ja kävely vaikeutuu aina kun tuntuu, että puukkoa työnnetään jalkaholvin sivuun. Pitäisikö tuolle tosiaan puukkoa näyttää, en osaa sanoa. Ja mitä siitä leikattaisiin.
Muuten olen ollut hyvässä hapessa, en allergisoitunut eläimille, johtuen siitä, että ne olivat miltei aina ulkona. Siivosin ahkerasti ja käytin tietysti astmalääkettä säännöllisesti. Nuoripari palasi Pariisista ja ainkaaan he eivät moittineet huonosta eläinten hoidosta. Onneksi he olivat kuvanneet koko lomareissun, ja kun katselin kuvia, totesin, että minun ei tartvitsekaan lähteä Pariisiin lomalle, kun näin kuvista Riemukaaren, Eiffeltornin, Seinen sillat. Onko tämä merkki vanhenemisesta ja laiskistumisesta?