Keskikesän aikana

Sataa, sataa, ropisee... miltei joka päivä. Tänä kesänä olemme saaneet pitää kaivoissamme vedenpinnan niin korkealla, että jouduin jo huolestuneena juttelemaan miehelleni, että mökkikaivon kansiaukko on liian suuri. Vesi lainehtii liki kaivonkannella ja liukas kaivon kansi on petollisen niljakas. Tympeä ajatus sukeltaa kaivoon... huh sentään. Lapsena minulle muistuteltiin jatkuvasti, että kaivonkannella ei saa leikkiä. Näin aikuisena sen ymmärtää hyvin, miksi ei saa.
Silti kotitalossa ainoa "kokovartalopeili" oli saunan ikkuna, josta näki itsensä peilikuvan, kun nousi navettakaivon kannelle... kaikkea sitä tulee mieleen.
Nykyisin ei enää niin vältämätöntä edes nähdä kokovartalopeilistä itseänsä.
Kesä on tuonut myös kasvimaan ruohomisen, perunoiden multauksen ja polttopuiden teon.
Kasvimaan ruohoi virheettömäksi systeri, joka ilahdutti suuresti vierailullaan, perunat minä multasin itse. Polttopuita tekee armas puolisoni, joka on jokaisen pölkyn irtoamisen jälkeen kuin maailman omistaja. Olen katsellut ihaillen mieheni sisua, hän nyrhii pölkyn irti pienehköllä vannesahalla, hakkaa kirveellä lovea isommaksi ja sahaa ainakin kahdesti pölkyn läpi, kunnes se antautuu. Ainakin ko. tukkipuu, joka on kostunut ja kivettynyt
maata vasten vuosikausia, on erittäin sitkeä pölkytettävä. Muistelen menneisyydestä, että puiden katkominen pölkyiksi tapahtui moottorisahalla, ja päivässä tuli tulosta valtava määrä.
Muistelen, että jopa pölkkyjen särkeminen oli koneellista, ostimme aikoinaan halkoruuvin, ts. pölkynsärkijäkoneen, joka toimi traktorin nivelakseliin kytkettynä. Se on edelleen maatilallani, mutta koska meillä uudessa elämässä ei ole traktoria, emme tarvitse siis ko halkoruuviakaan.
Minua innostuttaa edelleen käsitöiden teko. En saa oikeastaan juuri mitään valmiiksi, paitsi lilan bonchon, pipon ja pöytäliinan (pienen). Mutta innostuin kovasti käsitöistä ja tilasin käsityölehden. Mutta olisi niin paljon mukavia ohjeita, joita haluaisin tehdä, mutta en jaksa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan kauaa. Olisi niin paljon tekemistä, mitä haluaisi tehdä jos olisi aikaa tehdä, mutta työpäivät ovat pitkiä, ja iltaisin tahtoo väsyttää kovasti.
Niin "syliini" putosi ihan käyttökelpoinen auto. Yhtä-äkkiä huomasin, että tilaisuus on mitä parhain saada hyvin kunnollinen, virheettömän kaunis ja luotettava pieni Renault Clio. Tuumasta toimeen, kaupat sovittiin ja autoni nököttää parkissa menohaluisena.
Odotan mahdollisuutta lähteä lomailemaan maatilalle, tapaamaan nuorisoani. Ehkä kahden viikon päästä se toteutuu. En luullut hankkivani omaa autoa, sillä mieheni johtotähti riittää meille mainiosti, mutta tajusin, että entinen autoni, jonka jätin maatilalle, on jo sen verran iällä, että vaihdoin sen nuorempaan. Ilmeisestikin se oli hyvä kauppa, sillä en olisi ostanut autoa, jos en olisi sitä tarvinnut.
Ja hiukseni ovat nyt lyhyimmillään. Tuntui hauskalta saada kuulla kommentteja, että uusi tukka nuorentaa, on pirtsakka. Vastasin, että siitä tietää, että on jo aikuinen nainen, kun nuorelle ei sanota että kampauksesi nuorentaa.