Aidan panoa ja muuta riekkumista

Minä taidan olla jo meleko hyvä aidanpanija! Nimittäin olemme- mieheni ja minä - rakentaneet vanhanaikaista pystyaitaa kymmeniä metrejä.  Rakensimme aidan tontin rajalle huvilalle, ja se tekee kyllä makean säväyksen maisemaan. Olen istuttanut humalakäynnöstä tämänkin aidan tolppiin jo alustavasti, tarkoitus on, että humala peittää koko aidan ja tekee kauniin, vehmaan kulissin. Tuossa aidantakana oleva "rytökasa" on keväällinen tilataide. Siinä on kauniita männynoksia kasassa. Arvelin, jotta puran sen, koska taiteeseen kyllästyy. Pitää kehitellä jotain uutta tilataidetta oksistosta, kuin että epämääräinen kasa.
Ikävä, että kesä on niin lyhyt ja aika nauttia kesän  kauneudesta on niin rajallista. Tämä kesä on suorastaan kolea. Ei ole vielä käynyt hellerajan puolella, eikä luultavasti käy, koska olemme jo heinäkuun puolestavälistä ohitse. Minä olen kyllä räpiköinyt rantavesissä ihan mielinmäärin. Tänä kesänä on ollut tunne, että mitä kylmempää vesi, sitä ihanampaa. Varmaan nuo hormoonit kummittelevat.
Olen tosiaan riekkunut kukkapenkkien ja pensaiden huosimisessa ja kiljahdellut ja säikkynyt, sillä ilmeisesti jossakin meidän nurkilla on kyykärmeksen pesä. Siitä päätellen, että parinkymmenen sentin pituisia luikuroita on siellä sun täällä. Parhaimmillaan kuvassa näkyvän harmaan aitan alla oli kaksi. Toinen huitaisi karkuun aitan alle, mutta toiselle kävi huonosti. Ihan pahaa tekee viaton Luojan luoma. Itse yritän häätää moiset luikuttelija naapurin puolelle, mutta jostain syystä isäntä ottaa lapion käteensä ja "häätää" käärmeen autuaimmille maille.
Olen kyllä kuullut, kuinka eräs tuttavani sai käteensä piston, joka aiheutti viikon sairaalareissun. Ja hänkin oli vain huosinut kukkapenkkiä.
Meillä kävi pari kertaa pieni ihmisen alku kyläilemässä, tyttönen, joka täytti jo yhden vuoden! Hassua, että joku voi olla vain vuoden ikäinen. Ihan käsittämätöntä.  Voi miten ihana voi olla vuosikas lapsi, joka juuri opettelee kävelemään. Saa jokaisen mummon ja mamman ja taatan ja serkun ja tädin koko ajan virkeäksi, että on käsipari nostamassa kun lapsi pyllähtää nurin.Tällä iällä näkee niin harvoin pieniä ihmisenalkuja, kun suvussa on meneillään vaihe, jossa odotellaan että 80-luvulla syntyneet serkukset alkavat perustamaan perheitä.

Marjavuodesta näyttää tulevan lupaava. Ainakin hillat, eli lakat ovat jo supulla, ja niitä on enemmän kuin kolmena aikaisempana vuotena, jotka ovat olleet lakan suhteen katovuosia.  Viimesyksynä oli puolukkaa runsaasti, mustikkaa hyvin vähän, hillaa ei ollenkaan. Olenkin varautunut, että lähden käymään kotona maalla ja hankkiudun hillasoille. Yritän koko ajan saada kuntoni pysymään edes tällaisena kuin se nyt on, että jaksan rontostella soilla. Viimekesään verrattuna olen kyllä kuin eri ihminen kuntoni ja terveyteni suhteen. Painokin on koko ajan alaspäin menossa taas vaihteeksi. Joku systereistä siis on lihomassa tällä hetkellä, koska läski on ikuista, kauhun tasapaino: toinen laihtuu, niin toinen tai kolmas tai neljäs lihoo.
Perjantaina kävimme ostamassa uuden kaasulla toimivan jääkaapin.  Entinen, valtava (erittäin painava) sanoi sopimuksen irti,  pietso ei  enää suostunut ottamaan kipinää. Ristin käteni salaa ja totesin, että se siitä! Taustalla on suuttumus valtavaa, yli 50 kiloa painavaa jääkaappia kohtaan, koska se piti joka kevät raahata terassille ja joka syksy takaisin tupaan. Siinä sai  kuulla kunniansa se joka sitä raahasi, toisinsanoen allekirjoittanut. Joten järjestin, että iso kaappi vietiin pois ja tilalle ostettiin 60 litrainen. Sen jaksan nostauttaa nokkakärryille ja pukata tilasta toiseen. Vähällä kiroamisella ja melskaamisella.
Olen jo oppinut, että kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. He-hee.