Loppiainen

Joulu loppuu vasta Nuuttiin, sanotaan, mutta loppiainen on kuitenkin päivä jolloin joulukuusi riisutaan ja kevätverhot ripustetaan jouluverhojen tilalle akkunoihin. Akkuna-siis ikkuna, on sana jota harvemmin enää nykyisin kuulee, vaikka lapsena ikkunoista ei puhuttu ollenkaan, ainoastaan akkunoista. Murre pitäisi pyrkiä säilyttämään, mutta oma murre on mennyt niin sekaisin, että en osaa enää pitää sellaista puhepartta, josta minun asustamani maakunta voisi tunnistaa. Minulle jäi viidestä Lappeenrannan vuodesta halu "miukutella" ja kymmenen Pohjois-Karjalan vuotta toivat nuotin, joka ei ole enää se koillismaalainen, joka eväinäni läkisin maailmalle. Nykyisin saan kuulla usein kysymyksen: oletko savosta, murre on savolaesta. Mutta kun ei ole, en osaa veäntää savoksi. En osaa edes kainuulaisittain veänteä. Minulla on aksentti, joka jäi Pohjois-Karjalasta, mutta sanat ovat suurimmalta osin lähelle kirjakieltä. D-kirjain on minulle hieman vaikea lausua, mutta tiedän, että se on laiskuutta, että en sitä ole opetellut luontevasti sanomaan. Olenkin tässä tehnyt vakavan uudenvuoden lupauksen: säilytä oma murre (etsi oma murre) ja sivistä itseäsi tutustumalla asuinpaikkakuntasi historiaan. Siis siihen historiaan, mikä ei ole vain "nälkämaan laulua". Kun kaikilla paikoilla on myös kulttuurihistoriansa. Mitäs muuta minä päätinkään luvata. Enpä tainnut mitään. Kunhan päivä kerrallaan. Tietysti tärkeätä on vaalia terveyttänsä, siihen voi vaikuttaa pienillä elämäntavoilla. Tärkeinpänä pidän terveydenhoitoa, sairaanhoitoa en halua ajatella. Koska jos terveyttä hoidetaan, pysyy terveempänä. Mutta kuten tiedämme, maailman tervein ihminen voi olla jo kuin aikapommi, joka tikittää.
Minulla jäi tuosta matkakertomuksestani pois tärkein, tai minulle mieluisin tekeminen: kävimme Mirabel-salissa kuuntelemassa konsertin. Siinä soitti Vivaldia neljä nuorta naista ja yksi kypsä hikoileva herra soitti ensiviulua. Tunsin liiteleväni Vivaldin tahdissa. Nautin suunnattomasti konsertista ja silmä lepäsi ylenpalttisesti koristellussa salissa. Kullattuja kerubeja pitkin katonrajaa. Siis täysin barokkiaikakauden mukainen koristelu. Ja siellä näkyi todella juhlaan pukeutuneita ihmisiä. Oli pitkiä minkkiturkkeja mm. Itselläni oli musta jakkupuku ja punainen babyalpakkahuivini, jonka siis sain joululahjaksi.
Selvisin helpolla kuitenkin siitä viruskuumeesta, kuume humahti korkealle ja laski nopeasti. Keuhkot eivät tulehtuneet, sillä kortisonikuuri pysäytti huonolta kuulostavan yskän. Jos tämä nyt sitä sikaa oli, niin aika lievänä sen sairastin. Saattoi olla tai sitten ei.
Pakkanen on kirinyt jo 24 asteeseen. Ei se ole ollenkaan paljon vielä näillä korkeuksilla, mutta tuo pakkaslukema eteläisessä Suomessa on varmaan hurjaa. Eilen oli oikein vanhanajan tuisku. Siis jäätävä myrskytuuli lennätti lunta ja satoi taivaantäydeltä ja pakkasta oli liki parikymmentä astetta. Tuntui että olo oli kuin lapsena kun kävelimme koulumatkoja tuollaisessa ilmassa. Ihan tuntui, että paleltui sinne taipaleelle. Emme kuitenkaan paleltuneet, onneksi.
Opettelen nyt uusiin silmäklaseihin. Hankin niitä optikolta kahdet: toiset ovat jokapäiväiseen elämään kaksitehot ja toiset ovat päätetyöskentelylasit. Tuntui, että maailma kirkastui kerralla. Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä tärkeämpää on nähdä kunnolla.
Joulukilot pitäisi alkaa sulattamaan. Jaa, ei niitä tainnut kyllä tullakaan, sillä en ollenkaan syönyt jouluruokia tänä jouluna. Söin yhden julutortun, sekään ei ollut enää yhtä hyvää kuin lapsena.
Mutta mikäpä sitä olisi, kun makuaisti jalostuu.